Martin Luther King Jr. ja rohkaisun sanat

Tulkaa kaikki –liikkeen kokoontumisissa olemme saaneet nauttia Vesan johtamista hienoista hartauksista, joiden pitäminen myös kokouksissa on osoittautunut itselleni tärkeäksi. Kirkon uudistustyöllämme on motivaatio ja voima, joka paitsi antaa rohkeutta ja tahtoa, myös tekee tapaamisistamme nimenomaan kristittyjen yhteisiä kokoontumisia.

Sama on toki totta vaikkapa seurakuntaneuvoston tai kirkolliskokouksen kokoontumisissa. Pääsin /jouduin kerran yhteisen kirkkovaltuuston kokoukseen varajäsenenä (oli muuten tärkeä kokous, jossa päätettiin, että lähetysjärjestöjen pelisäännöt, siis käytännössä naispappeuden vastustaminen käytännössä, eivät voi olla ristiriidassa kirkon yhteisten päätösten kanssa, ja Helsingin seurakuntayhtymä siis lakkauttaa vähitellen tuen lähetysjärjestöiltä, jotka eivät luovu naispappien syrjinnän edistämisestä). Tunteja kestäneessä kokouksessa kävi välillä mielessä, että Kristus on tästä menosta kyllä kaukana, mutta kun lopussa laulettiin yhdessä virsi, tuntui kuitenkin jotenkin yhteiseltä. Jaksan vielä ajatella, että kristittynä minulla on sisaruuden ja veljeyden säikeitä myös niiden kanssa, jotka tulkitsevat monia kysymyksiä eri tavoin kuin minä.

Takaisin asiaan. Viimeisessä Tulkaa kaikki –liikkeen teematapaamisessa viime lauantaina Vesa luki muiden tekstien ohessa katkelmia Martin Luther Kingin (Jr) puheista. Tällaiset tekstit hartaudessa luovat yhteyttä paitsi toisiin Tulkaa kaikki -uudistajiin pöydän ympärillä, ehkä myös ihailemiimme uudistajiin toisina aikoina, toisilla mantereilla, ja toisten epäoikeudenmukaisuuksien äärellä. Kävin Kingin haudalla, Atlantassa viime vuonna erään konferenssin yhteydessä, ja Vesan innoittamana palasin hänen teksteihinsä viime sunnuntaina. Yksi lainaus:

“The church must be reminded that it is not the master or the servant of the state, but rather the conscience of the state. It must be the guide and the critic of the state, and never its tool. If the church does not recapture its prophetic zeal, it will become an irrelevant social club without moral or spiritual authority.”

Kingin haudalla havahduin siihen, että hän oli kuollessaan 39-vuotias (nuori aikuinen?). Tieto hätkähdyttää. Hätkähdyttää, miten suuri vaikutus voi olla lyhyellä elämällä. Se inspiroi ja luo uskoa, kuten hänen puheensakin.

Rotuerottelu oli monien kristittyjen mielestä raamatullista ja hyväksyttävää Kingin ajan maailmassa, on vieläkin. Syrjintä, niin rodun, sukupuolen kuin seksuaalisen suuntautumisen perusteella, voidaan tänäkin päivänä nähdä raamatullisena, kristillisenä. On myös näkymättömämpää epäoikeudenmukaisuutta, Suomessa ja maailmassa (ks. esim. henkilöpaperittomien ihmisten ihmisoikeuksien puutteesta: www.kua.fi). Taistelun kenttiä tuntuu välillä olevan loputtomasti, mutta taistelu myös etenee. Kingin ajoista on edistytty monessa asiassa. 1960-luvulla "african-american" taustainen presidentti olisi ollut utopistista, nyt mahdollista, jopa todennäköistä. Kun teemme työtä, myös muu epäoikeudenmukaisuus ja syrjintä voi vähetä.

Loppuun vielä yksi lainaus Kingiltä, itsellenikin silmälaseiksi, kun ryhdyn lukemaan kirkon talousarviota vuodelle 2009 sekä toiminta- ja taloussuunnitelmaa vuosille 2009-2011.

“Yes, I see the Church as the body of Christ. But, oh! How we have blemished and scarred that body through social neglect and through fear of being nonconformists.”

Ryhdyn lukemaan kysyen: kuinka nämä toiminnan ja talouden suunnitelmat edistävät uskon motivoimien rakkauden ja oikeudenmukaisuuden toteutumista kirkossa ja yhteiskunnassa?

Yöksi kirkkoon

Perjantaina vietettiin pääkaupunkiseudullakin asunnottomien yötä. Myllypuron kirkolla oli mahdollista yöpyä, seurakunta oli varannut patjoja, ruokaa ja ehtoollista. Kuulosti tosi hienolta, vaikka mahdollisuus tarjottiinkin vain yhdeksi yöksi.

Asunnottomuus on ensisijaisesti asia, jonka hoitamisen pitäisi kuulua niin sanotusti yhteiskunnalle. Kirkko ja järjestöt pyörittävät jo pitkälti esim. ruokajonoja, enkä toivoisi, että asuntolatoimintakin siirrettäisiin samoin näille julkisen sektorin paikkaajille.
(Diakonian julkisia palveluita paikkaavasta roolista ks. Elina Juntusen ja Heikki Hiilamon kanssa julkaisemani tutkimus: http://www.evl.fi/kkh/to/kdy/viimeisellaluukulla.pdf)

Kirkko voisi silti tempaista nimenomaan kadunmiesten ja -naisten auttamiseksi. Asunnottomuutta on toki monenlaista, myös sellaista, joka on piilossa, eikä päälle päin näy, kuten presidentti Halonenkin asunnottomien yönä oikein muistutti. Mutta kirkon tehtävä on auttaa niitä, joiden hätä on suurin, ja joita ei muuten auteta. Hätä on suuri, jos nukkuu kadulla. Kiinteistöjä kirkolla riittää, ja tuttuni ehdottikin, että kirkot voitaisiin avata kodittomille vaikka kuukaudeksi. Itse ehdotan tammi- tai helmikuuta, kun on kaikkein kylmin. Patjoja ja soppaa ja illalla Herran siunaus. Kodittomana elänyt Mikael Ottelin totesi HS:n (17.10.) sivuilla, että "tärkeintä on, että joku kysyy miten sulla menee". Kirkossa voitaisiin kysyä, ja samalla huutaa tempauksen avulla julkisen sektorin puoleen.

Blogi

Lupasin Sami Ojalalle perustaa kirkolliskokousblogin, kun tapasimme hiippakuntauutisten haastattelun yhteydessä ensimmäistä kertaa. Tämä oli siis viime keväänä, kun meidät molemmat oli valittu ensikertalaisina kirkolliskokoukseen. Samin hyvä toive oli - mikäli oikein ymmärsin - lisätä kirkolliskokouksen päätöksenteon lähestyttävyyttä ja läpinäkyvyyttä. Tätä kannatin lämpimästi.

Lupauksen pitäminen vei hieman aiottua pidempään. Kirjoitin keväällä pari ryhmäblogikirjoitusta Helsingin seurakuntayhtymän Uskotoivorakkaus-sivustolle; se olkoon tekosyyni oman blogin aloittamisen lykkäykselle. Tässä sitä nyt kuitenkin tulee, ja uskollisesti aion kirjoittaa ainakin kirkolliskokouksen aikana marraskuun alussa.

Kirkolliskokousteemat ovat mielessäni myös tänään, kun Tulkaa kaikki -liikkeen ihmiset kokoontuvat Kallioon keskustelemaan aiheesta. (ks. www.tulkaakaikki.net) Ohjelmassa ainakin diakonaattiuudistus ja omanhenkisten ihmisten kanssa yhdessäoloa.