Viime aikoina on alkanut entistäkin enemmän vaivaamaan mieltä, kun kokouksissa, kahvipöytäkeskusteluissa - missä tahansa missä niin sanottuja kirkon ihmisiä kokoontuu - joku aloittaa asiansa: "Minä nyt olen vain tällainen maallikko..." tai "Minä nyt en ole mikään teologi tai pappi tai mikään, mutta...". Tämä siis tarkoittaa: "Minun mielipiteeni kirkosta tai uskosta nyt ei ole välttämättä oikea tai tärkeä, kun en ole koulutukseltani teologi, mutta...".
Se on järkyttävää. Olen itse teologi, ja opintojeni puolesta voisin hakea pappisvihkimystä, jos haluaisin. Teologinen koulutus on toki hieno asia, ja antaa sivistystä ja pohjaa keskustella kirkosta ja hengellisistä kysymyksistä eri näkökulmista. Olen koulutukseeni tyytyväinen. Mutta onko se ainoa koulutus tai tausta, joka näitä valmiuksia antaa? Ei tietenkään. Se on yksi näkökulma, yksi osaamisalue. Mutta meidän kirkossamme muka se paras.
Olen aika kyllästynyt tähän teologien ja pappien kirkolliseen hegemoniaan. Kyllä, kyllä, traditio ja virka ja niin pois päin. Tiedän kyllä. Tiedän kuitenkin myös, että kirkolla ei ole varaa pitää kaikkia muita ammattiryhmiä ja kokeneita, usein koulutettujakin maallikkoja siinä (väärässä, voi miten väärässä) mielikuvassa, että kirkossamme vain teologilla tai vielä mieluummin vain papilla voi olla se niin sanottu oikea tai valistunut mielipide. Saatikka antaa kenenkään ymmärtää, että papeilla olisi pääsy jonkinlaiseen totuuden omistamiseen.
Näistä "olen vain maallikko" -puheenvuoroista tulevat mieleen kirkolliskokouksen naispappeuskeskustelut kauan sitten, niinä vuosikymmeninä, kun asiasta ennen päätöstä keskusteltiin. Kuulin aiheesta väitöskirjaa valmistelevalta henkilöltä, että naispuoliset kirkolliskokousedustajat aloittiva tuolloin puheenvuoronsa varsin usein pyytämällä anteeksi! Siis tyyliin "Anteeksi nyt, kun minulla on mielipide. Anteeksi, että puhun, kun olen vain nainen".
Onko tämä tämänkin päivän pappeuden ylistäminen ja totuuden omistaminen jonkinlaista perua siltä ajalta, kun pappeus eli totuus eli viisaus eli valta oli miesten omaisuutta? Kaikuvatko näissä, usein itseäni vanhempien ihmisten - ja naisten - nöyrissä "olen vain maallikko" -aloituksissa menneiden vuosikymmenten torjunta?
Maallikoiden asema on kirkon päätöksenteossa toki tällä hetkellä hyvä (esim. osuus kirkolliskokouksen edustajista) ja naiset ovat pappeja. Enemmän on tässä asiassa kyse asenteista. Reaalinen ihmetyksen aihe sen sijaan on itselleni kirkon muiden ammattiryhmien outo asema pappien ja maallikoiden rinnalla. Jos diakoniatyöntekijä tai nuorisotyönohjaaja haluaa vaikuttaa kirkon yhteisiin asioihin kirkolliskokouksessa, hänen on toimittava maallikkona. Tässä on jotain kummallista. Toivon, että meillä on seurakunnissa viisaita kirkkoherroja ja muutenkin pappeja, jotka ymmärtävät kirkon muiden ammattiryhmien asiantuntemuksen arvon. Että se sama outo vajaavaisen ymmärryksen asenne, joita nämä "olen vain maallikko" -lauseet viestivät, ei olisi todellisuutta kirkon arjessa, työyhteisöissä. Toivon todella, että yksikään diakoniatyöntekijä, suntio tai emäntä ei joudu aloittamaan lausettaan "minä nyt en ole mikään teologi, mutta...".
Jos papit kuvittelevat seurakuntatyössä tietävänsä aina parhaiten, siitä ei hyvää seuraa. Niinkuin ei koskaan, jos yksi ihmisryhmä kuvittelee, ettei tarvitse muita. Tämän vuoksi on muun muassa sääntö, että kaikissa työryhmissä - myös kirkossa - pitää olla riittävässä määrin molempien sukupuolien edustajia. Ymmärretään, että vain toinen sukupuoli ei tavoita kaikkia asioiden puolia. Vastaavasti vain papeista koostuva joukko ei voi tavoittaa asioiden kaikkia puolia. Seurakuntamme ja kirkkomme koostuvat niin monenlaisista ihmisistä, että on oikeastaan aika noloa, että vain miehistä ja vain papeista koostuva piispajoukko yrittää sitä osaltaan luotsata. Tämä ei tietenkään ole piispojen vika, vaan valitsijoiden (eli myös maallikoiden). Kovin nopeasti ei piispoiksi varmaankaan saada muiden ammattiryhmien edustajia (ellei tapahdu joku tosi radikaali diakonaattiuudistus, eli ei), mutta naisia nyt sentään toivottavasti.
Sitä ennen toivon, että piispojen teologinen koulutus ja elämänkokemus ovat antaneet heille niin paljon viisautta, että he kuuntelevat tarkalla korvalla niin maallikoiden kuin kirkon muiden ammattiryhmien asiantuntemusta, eivätkä usko itse tietävänsä kaikkea. Samaa toivon kirkkoherrojen, pappien, ja meidän kaikkien teologien kohdalla.
Kirkolliskokous lähestyy
Pitkäperjantai, ja istun kahvilassa lukemassa aloitteita ja mietintöjä. Sanoin ystävällenikin, että kirkon yhteisten asioiden pohtiminen voisi olla hyvä tapa käyttää pääsiäispyhien vapaapäiviä.
Nyt kuitenkin innostuin aloitteisiin liittyen pohtimaan osallisuuden käsitettä niin syvällisesti, että klo 12 ollut ristin kumarrus Agricolan kirkossa jäi huomaamattani väliin. Onkohan tämä sittenkään niin asiallista pyhien viettoa?
Illalla olin kuitenkin todella hienossa kiirastorstain iltamessussa Tuomiokirkossamme. Lopuksi alttari riisuttiin hiljaisuudessa, kirkon valoja vähennettiin, ja laulettiin ilman säestystä "Käy yrttitarhasta polku". Mietin, että on se hienoa, että meillä on tällaiseen mahdollisuus. Että upeissa kirkoissa seurakuntamme alueella on koko pääsiäisen ajan uskomaton määrä ja kirjo erilaisia messuja ja muita kokoontumisia, joita työntekijät ovat syvällisellä ammattitaidollaan suunnitelleet.
Vaikka työkseni edistän vapaaehtoistoimintaa, en voi olla alleviivaamatta myös sitä, miten upeaa on, että voimme antaa joillekin ihmisille mahdollisuuden keskittyä ainoastaan kirkon työhön. Se, että meitä on näin paljon (80 prosenttia suomalaisista) antaa meille syvällisesti asiaan perehtyneitä pappeja (ja tietysti myös muita työntekijöitä, kuten suntiomme osana messua eilen) ja uskomme perinnöstä ammentavia elämyksiä. Välillä on aika lohdullista, että meillä on näitä uskonnon ja kirkon ammattilaisia asioita hoitamassa.
Uskontososiologiassa puhutaan ulkoistetusta uskonnosta. Kulttuurissamme, jossa yhä enemmän erikoistutaan eri kentille, ja arvostetaan pitkää koulutusta ja asiantuntemusta jos missäkin alueessa, uskontokin voidaan ulkoistaa asiantuntijaorganisaatiolle. Ihminen voi tavallaan ajatella, että kirkko, sen työntekijät ja pienehkö aktiivisten seurakuntalaisten porukka pitää yllä tätä kirkkoa ja uskoamme. Eikö sovi hyvin kansankirkkoon? Maksetaan veroa, luotetaan ja arvostetaan, vaikkei itse juurikaan osallistuta, eikä aina edes tiedetä, mitä itse uskotaan.
Toisaalta tietysti soisi jokaiselle oman henkilökohtaisen uskon ja voimaa ja armoa tuovan jumalasuhteen. Toisaalta turvallisessa, ammattilaisten käsissä olevassa ulkoistetussakin uskossa on jotakin hirveän hienoa, ja aika luterilaisuuteen sopivaa. Usko on jonkun toisen käsissä, rivijäsen luottaa ja antaa tukensa. Ehkä kansalaisten syvä luottamus (ks. esim. kirkon nelivuotiskertomus: www.evl.fi/kkh/ktk/nelivuotiskertomus2004-2007.htm) kertoo tästä. Kognitiivinen dissonanssi? Jos ei luottaisi, olisiko pakko tehdä itse jotain enemmän?
Samaan aikaan tietysti käy niin, että yhä useampi irtautuu tästä ulkoistetun uskon logiikasta. Miksi kuulua, jos en itse saa mitään? Näinhän suuri osa kirkosta eroavista sanoo: Kirkko ei merkitse itselle henkilökohtaisesti mitään. Ovatko nämä uskonsa ulkoistaneiden lapsia? Miten varmistaa ulkoistetun uskon kirkossa uskonnollisen muistin jatkuvuus? Siinä on totinen kysymys, kun tutkimus toisensa jälkeen (esim. Kati Niemelän tutkimukset, ks. www.evl.fi/kkh/ktk) todistaa uskon tai uskonnottomuuden olevan pitkälti periytyvää.
Tässä tilanteessa lapsiin, nuoriin ja heidän vanhempiinsa on panostettava, ja heitä sitoutettava jollakin tavalla kirkkoon. Aihetta sivuavia aloitteita on toukokuun kirkolliskokouksessa käsittelyssä - hyvä niin. Osallisuus kirkosta voi olla toiminnallista tai kokemuksellista. Molemmat lähtevät siitä, että meillä on yhtymäkohta ihmisen elämään ja arkeen. Tätä voivat omalta osaltaan tietysti olla kirkon omalla kentällään toteuttamat toimitukset ja toiminta.
Ihmiset kuitenkin odottavat myös kirkon tuloa arkeensa: kauppakeskuksiin (lataa Anne Birgitta Pessin raportti kirkon toiminnasta Ison Omenan kauppakeskuksessa Olarin seurakunnan sivuilta: www.olarinseurakunta.fi), baareihin, kouluihin ja mediaan. Suomalaiset haluavat kirkon mukaan yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun. Kiitos siitä niille piispoille ja muille kirkon kasvoille, jotka asiassa ovat kunnostautuneet. Regimenttioppi ei estä kirkon edustajia puhumasta. Kirkon kannat ovat myös eri asia kuin keskusteluun osallistuminen.
Ehkä julkisuuskuvaan ja lähestyttävyyteen vaikuttaisi jo se, että kirkosta puhuttaisiin "ulospäin" muutenkin kuin valmiiden kannanottojen suulla. Kirkon ykseydenkään vaaliminen ei toivottavasti tarkoita sitä, että erimielisyydet pitää vaieta, vaan mieluummin sitä, että ykseyttä on erimielisyyksistä huolimatta. Rohkeutta siis, puhutaan, ettei kirkko ulkoistu ihmisten arjesta lopullisesti!
Nyt kuitenkin innostuin aloitteisiin liittyen pohtimaan osallisuuden käsitettä niin syvällisesti, että klo 12 ollut ristin kumarrus Agricolan kirkossa jäi huomaamattani väliin. Onkohan tämä sittenkään niin asiallista pyhien viettoa?
Illalla olin kuitenkin todella hienossa kiirastorstain iltamessussa Tuomiokirkossamme. Lopuksi alttari riisuttiin hiljaisuudessa, kirkon valoja vähennettiin, ja laulettiin ilman säestystä "Käy yrttitarhasta polku". Mietin, että on se hienoa, että meillä on tällaiseen mahdollisuus. Että upeissa kirkoissa seurakuntamme alueella on koko pääsiäisen ajan uskomaton määrä ja kirjo erilaisia messuja ja muita kokoontumisia, joita työntekijät ovat syvällisellä ammattitaidollaan suunnitelleet.
Vaikka työkseni edistän vapaaehtoistoimintaa, en voi olla alleviivaamatta myös sitä, miten upeaa on, että voimme antaa joillekin ihmisille mahdollisuuden keskittyä ainoastaan kirkon työhön. Se, että meitä on näin paljon (80 prosenttia suomalaisista) antaa meille syvällisesti asiaan perehtyneitä pappeja (ja tietysti myös muita työntekijöitä, kuten suntiomme osana messua eilen) ja uskomme perinnöstä ammentavia elämyksiä. Välillä on aika lohdullista, että meillä on näitä uskonnon ja kirkon ammattilaisia asioita hoitamassa.
Uskontososiologiassa puhutaan ulkoistetusta uskonnosta. Kulttuurissamme, jossa yhä enemmän erikoistutaan eri kentille, ja arvostetaan pitkää koulutusta ja asiantuntemusta jos missäkin alueessa, uskontokin voidaan ulkoistaa asiantuntijaorganisaatiolle. Ihminen voi tavallaan ajatella, että kirkko, sen työntekijät ja pienehkö aktiivisten seurakuntalaisten porukka pitää yllä tätä kirkkoa ja uskoamme. Eikö sovi hyvin kansankirkkoon? Maksetaan veroa, luotetaan ja arvostetaan, vaikkei itse juurikaan osallistuta, eikä aina edes tiedetä, mitä itse uskotaan.
Toisaalta tietysti soisi jokaiselle oman henkilökohtaisen uskon ja voimaa ja armoa tuovan jumalasuhteen. Toisaalta turvallisessa, ammattilaisten käsissä olevassa ulkoistetussakin uskossa on jotakin hirveän hienoa, ja aika luterilaisuuteen sopivaa. Usko on jonkun toisen käsissä, rivijäsen luottaa ja antaa tukensa. Ehkä kansalaisten syvä luottamus (ks. esim. kirkon nelivuotiskertomus: www.evl.fi/kkh/ktk/nelivuotiskertomus2004-2007.htm) kertoo tästä. Kognitiivinen dissonanssi? Jos ei luottaisi, olisiko pakko tehdä itse jotain enemmän?
Samaan aikaan tietysti käy niin, että yhä useampi irtautuu tästä ulkoistetun uskon logiikasta. Miksi kuulua, jos en itse saa mitään? Näinhän suuri osa kirkosta eroavista sanoo: Kirkko ei merkitse itselle henkilökohtaisesti mitään. Ovatko nämä uskonsa ulkoistaneiden lapsia? Miten varmistaa ulkoistetun uskon kirkossa uskonnollisen muistin jatkuvuus? Siinä on totinen kysymys, kun tutkimus toisensa jälkeen (esim. Kati Niemelän tutkimukset, ks. www.evl.fi/kkh/ktk) todistaa uskon tai uskonnottomuuden olevan pitkälti periytyvää.
Tässä tilanteessa lapsiin, nuoriin ja heidän vanhempiinsa on panostettava, ja heitä sitoutettava jollakin tavalla kirkkoon. Aihetta sivuavia aloitteita on toukokuun kirkolliskokouksessa käsittelyssä - hyvä niin. Osallisuus kirkosta voi olla toiminnallista tai kokemuksellista. Molemmat lähtevät siitä, että meillä on yhtymäkohta ihmisen elämään ja arkeen. Tätä voivat omalta osaltaan tietysti olla kirkon omalla kentällään toteuttamat toimitukset ja toiminta.
Ihmiset kuitenkin odottavat myös kirkon tuloa arkeensa: kauppakeskuksiin (lataa Anne Birgitta Pessin raportti kirkon toiminnasta Ison Omenan kauppakeskuksessa Olarin seurakunnan sivuilta: www.olarinseurakunta.fi), baareihin, kouluihin ja mediaan. Suomalaiset haluavat kirkon mukaan yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun. Kiitos siitä niille piispoille ja muille kirkon kasvoille, jotka asiassa ovat kunnostautuneet. Regimenttioppi ei estä kirkon edustajia puhumasta. Kirkon kannat ovat myös eri asia kuin keskusteluun osallistuminen.
Ehkä julkisuuskuvaan ja lähestyttävyyteen vaikuttaisi jo se, että kirkosta puhuttaisiin "ulospäin" muutenkin kuin valmiiden kannanottojen suulla. Kirkon ykseydenkään vaaliminen ei toivottavasti tarkoita sitä, että erimielisyydet pitää vaieta, vaan mieluummin sitä, että ykseyttä on erimielisyyksistä huolimatta. Rohkeutta siis, puhutaan, ettei kirkko ulkoistu ihmisten arjesta lopullisesti!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)