Kirkolliskokouksen piilopuolueet

Kirkolliskokous päättyi, ja palasin arkeen Hietalandenrantaan (ohessa kuva keväisestä maisemasta ikkunani takana). Näin pian oli kuitenkin palattava myös blogin pariin, ja vielä kirkolliskokoukseen liittyen. Ylen Horisontti -ohjelma ja Kotimaa -lehti ovat tarttuneet tärkeään teemaan, ja käsittelevät tällä viikolla lehdessä/ohjelmassa kirkolliskokouksessa "pinnan alla" vaikuttavaa ryhmäytymistä. Annoin radioon kommentin aiheesta, ja jälleen kerran aloin miettiä, miten läpinäkyvyys ja avoimuus on kirkolliskokouksen ryhmäytymisestä hetkittäin kaukana. (kuuntele ohjelma sivulla: http://yleradio1.fi/yhteiskunta/horisontti/)

Kirkolliskokouksessahan paikat jaetaan hiippakuntien mukaan. Edustajat myös kokoontuvat hiippakunnittain keskenään ja jossain määrin myös ajavat omien hiippakuntiensa asioita. Tämä on vielä selvä ja avoin juttu. Mutta kyllä siellä kaikenlaista muutakin ryhmää kokoontuu yli hiippakuntarajojen, eikä näistä juuri kirkkokansalle viestitä. Myönnän toki, että itsekin olen kokoontunut uudistusmielisten edustajien kesken, eikä siinä ole mitään pahaa. Myös muut ryhmittymät saavat minun puolestani kokoontua keskenään, tottakai, niinhän kokoonnutaan kaikessa päätöksenteossa, vaikkapa maallisella puolella puolueittain. Pieni ongelma kirkossa on vain se, että meillä ei näitä "puolueita" kovin avoimesti ole. Käsityksensä siitä, kuka on mitäkin porukkaa, pitää hankkia muilla keinoin.

Olen itse osin tarkoituksella jättänyt hieman perehtymättä muiden edustajien taustoihin. Mieluummin olen tupannut samaan ruokapöytään, ja lähtenyt kysymään mielipiteitä suoraan. Yhteisiä asioita löytyy aina, vaikka erojakin olisi paljon. Mutta kyllä tämä muka-puolueettomuus aiheuttaa paljon hankaluuksiakin, eikä nyt lähtökohtaisesti ainakaan lisää avoimuutta ja läpinäkyvyyttä.

Seuratkaa siis kirkollisen median hyvää työtä, kun vähän tuovat julki näitä ihmeellisinä tabuina näyttäytyviä teemoja.

Viimeinen päivä

Tänään istuttiin enimmäkseen täysistunnossa, ja päivä päättyi virallisilta osin lounaaseen. Äänestyksessä kaatui kirkollisen rakennussuojelun lakiuudistus, mutta valitsijamiesten esitys kirkkohallituksen uudesta pappisjäsenestä meni sentään läpi. Tästäkin tuli hieman hämminkiä, kun tietty joukko edustajia oli masinoinut oman ehdokkaansa Mikkelin hiippakunnan valitsijamiesten ehdotuksesta tehdyn päätöksen ohi.

Kyse oli siis siitä, että Pekka Huokunan siirtyessä kirkkoneuvokseksi, piti valita toinen pappisedustaja (heitä on kirkkohallituksessa yhteensä kaksi, toinen on Riitta Särkiö). Näissä valinnoissa noudatetaan herrasmiessopimusta, jonka mukaan kukin hiippakunta saa edustajan kirkkohallitukseen vuorollaan. Koska Huokuna on Mikkelin hiippakunnasta, pyydettiin Mikkelin hiippakunnan valitsijamiehiltä esitystä uudesta jäsenestä. Valitsijamiesten kesken keskustelimme useammasta henkilöstä, mutta päädyimme yksimielisesti esittämään Mikkelin valitsijamiesten ehdottamaa Jari Pennasta.

Salissa muiden hiippakuntien edustajat päätyivät kuitenkin ehdottamaan "Teuvo Viides Riikosta", kuten joku salissa heitti. Äänestyksestä tulikin myös osin voimasuhteiden punnitseminen, joka päättyi 67-35 valitsijamiesten ehdotuksen taakse. Hamina-Vehkalahden kirkkoherra valittiin siis uudeksi kirkkohallituksen pappisjäseneksi. Mielestäni tämä oli demokraattisen valitsijamiesjärjestelmän mukainen, hyvä ratkaisu. Jatkossa on kuitenkin syytä miettiä, miten valitsijamiesten ehdotusten prosesseista ja perusteluista sekä äänestettävien henkilöiden osaamisesta saataisiin täysistuntoon enemmän tietoa. Näissäkin ehdotuksissa ja päätöksissä tulee olla niin paljon avoimuutta kuin mahdollista.

Tänään ohjelmassa oli myös perinteinen äitienpäivälaulu. Kirkolliskokouksessa on jostakin itselleni varsin käsittämättömästä syystä tapana, että toukokuussa miehet laulavat naisille äitienpäivän kunniaksi laulun, ja marraskuussa naiset laulavat miehille isänpäivän kunniaksi laulun. Osa meistä väistyy lauluhetkien koittaessa ulos salista. Eipä silti, miehet lauloivat oikein hienosti, etenkin kun heitä on niin suuri osuus paikallaolijoista. Ohessa kuva, josta vähän näkyy, miten miehet eivät meinaa edes mahtua salin etuosaan, ja harvat naiset istuvat siellä täällä melkein tyhjillä riveillä.

Täysistunnon lopuksi lauloimme myös Piispa Björkstrandin viimeisen kirkolliskokouspäivän kunniaksi. Hänen johtamansa käsikirjavaliokunta lauloi Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen johdolla "Irti päästä, olet vapaa lähtemään..." ja sitten lauloimme vielä piispan toiveesta Bonhoefferin kuuluisan virren Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Arkkipiispa oli tätä ennen kertonut meille Björkstrandin toimineen kirkolliskokouksessa neljällä vuosikymmenellä. Hän oli edustajana ensimmäisen kerran kaksi vuotta ennen kuin synnyin, suunnilleen saman ikäisenä, kuin itse tulin kirkolliskokoukseen. Tämä tieto, piispan pitkä, merkittävä ja monipuolinen työ kirkkomme (ja yhteiskunnan) hyväksi yhdistettynä Bonhoefferin virteen ja sen historiaan, sekä se, että koen Björkstrandin lähdön olevan kirkolliskokoukselle ja kirkolle suuri menetys, saivat minut liikuttumaan kovasti. Toivon Porvoon hiippakunnalta viisautta Björkstrandin seuraajaa valitessaan. Onneksi on kuitenkin todennäköistä, että Björkstrand palvelee kirkkoa vielä monin tavoin, ei vähäisimmin tutkimuksen keinoin.

Ulkona paistaa aurinko, en ole koko viikkona ollut montaa hetkeä ulkona.

Hyvä viikko oli, palaan asiaan kirkolliskokousasioista tällä intensiteetillä marraskuussa. Muista asioista vähän harvemmin päivitettyä tekstiä jo aiemminkin.

Luottamushenkilöille ennakkoäänestysmahdollisuus kirkolliskokousvaalissa

Neljäs, ja viimeinen täysi kirkolliskokouspäivä on takana. Tänään valittiin uusi kirkkoneuvos, (Pekka Huokuna, onnea Pekka! ohessa kuva ääntenlaskun odottelusta), tehtiin iltapäivä tiivistä valiokuntatyötä, ja käsiteltiin joukko mietintöjä. Johtui ehkä viikon edetessä kertyneestä pienestä väsymyksestä, mutta kahvipöydässä en ollut ainoa, jonka mielestä kirko(lliskokoukse)ssa on liikaa ihmisiä, jotka intohimoisesti rakastavat omaa ääntään, ja uskovat juuri heidän ajatustensa olevan korvaamattomia. Kuten arvasittekin, useimmat heistä sattuivat tällä kertaa olemaan miehiä, mutta toisin kuin ehkä kuvittelitte, he eivät kaikki olleet pappeja.

Lisäksi alkoi ärsyttää pinnan alla ja välillä päälläkin oleva vastakkainasettelu: usko, teologia, hengellinen näkökulma vs. seurakuntalaisten toiveet, näkemykset ja kokemukset. On varmasti totta, että media tai tavallinen kirkkokansa voivat joskus intoilla asioista vähän liian vähin tiedoin, mutta kyllä silti on melkoisen arroganttia ajatella, että heidän siksi pitäisi olla hiljaa. Ikäänkuin kirkon jäsenmäärän romahtaminen tai seurakuntalaisten mielipide pitäisi jättää huomioimatta siksi, että ne eivät nouse kirkon tradition hienouksista. Kirkko ei voi ajelehtia yleisen mielipiteen mukana, mutta ei se kyllä voi sinnikkästi puskea silmälapuillakaan. Molempi pahempi. Aivan yhtä ärsyttävää on, kun teologia leimataan pienen piirin knoppailuksi, ja vaaditaan yleistä mielipidettä kirkon ylimmäksi ohjeeksi. Voi johtua kirkkososiologisesta ja nykyaikaisen Raamatuntulkinnan taustastani, mutta kyllä se, miten kirkon, uskon ja teologian koemme, ymmärrämme ja muotoilemme on aina osin ympäristön ja kulttuurin tuotetta. Miksi näitä pitää asettaa vastakkain?

Mutta ärsytyksen ohella oli paljon hyvääkin. Itse pidän merkittävänä sitä, että toisessa käsittelyssä hyväksyttiin mietintö, jolla luottamushenkilöille saadaan ennakkoäänestysmahdollisuus kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa. Ennakkoäänestyksen puuttuminen on ollut selvä epäkohta. Jos varsinainen äänioikeutettu, vaikkapa omassa Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassani seurakuntaneuvoston jäsen, ei ole päässyt äänestyspäivänä paikalle, äänestämään on pitänyt kutsua varajäsen. Varajäsen ei välttämättä ole koskaan käynyt neuvoston kokouksissa, ei aina ole ymmärtänyt, miten merkittävästä vaalista esim. kirkolliskokousvaalissa on kyse, eikä aina ole edes ymmärtänyt postitetusta asiapaperista, että hänellä on äänioikeus. Tämä on siis faktaa siitä, mitä olen kuullut luottamushenkilökollegoilta. Viime vaaleissa meidänkin neuvostostamme jäi usea ääni antamatta juuri tästä syystä. Eli hieno, konkreettinen uudistus!

Tätä, samoin kuin useita muitakin toisia käsittelyjä esiteltiin illalla kuuden jälkeen, mikä olikin hieno asia. Edustajat olivat niin väsyneitä, että vain harvat pitivät puheenvuoroja (no, ehkä mietinnötkin olivat hyviä ja ilman puheita hyväksyttävissä). Ehkä kaikki täysistunnot pitäisi pitää iltaisin?

Perustevaliokunnassa saimme virkamiesoikeudellisia säännöksiä käsittelevän lausuntomme hyvälle mallille. Juristiedustajamme Esa Koukkari huomasi kautta mietinnön toistuvan virheen, sanan säädös niissä kohdin, kun olisi pitänyt lukea säännös (huomaa oikea kirjoitusasu edellä). Lausunnon toinen käsittely kului valtaosin näitä virheitä bongaillessa, ja edustajat innostuivat säädösbingosta niin, että Koukkari joutui jo toppuuttelemaan, kun jossain kohdin se säädös olikin ihan oikea termi.

Terminologista keskustelua jatkettiin illalla täysistunnossa, kun jo ensimmäisenä päivänä arkkipiispan puheessa esiintynyt tärkeä asia sovinnollinen moniäänisyys, otettiin esiin myös Kirkon nelivuotiskertomuksen toisen käsittelyn yhteydessä. Mietinnössä peräänkuulutettiin sovinnollista moniäänisyyttä ja kiihkotonta keskustelua. Rakas vierustoverini K-P Kinnunen muistutti meitä kuitenkin siitä, mitä Raamatussa sanotaan kylmästä ja kuumasta ja haaleasta. Kiihkottomuus ja sovinnollinen yksiäänisyys (vrt. aloite, jossa kaivattiin arkkipiispasta kirkon johtajaa, jotta kirkolla olisi vain yksi ääni) tuskin on se, mikä tekee kirkosta kiinnostavan ja elävän. Minäkin luulen, että sitä on jo yritetty tarpeeksi. Siis kiihkoa kirkosta, uskosta ja opista keskustelemiseen, mutta ei epäasiallisuutta.

Vielä pitää mainita, että tänään veisattiin ruokavirtenä Suvivirsi ja lounaalla oli jälkiruoaksi jäätelöä hillolla ja suklaakastikkeella. Tässä kaksi hienoa asiaa kirkolliskokouksessa: Opiston ruoat ja virrenveisuu. Avajaismessussakin laulu oli niin komeaa, etten tiedä, missä olisin kuullut hienompaa. Tällaiselta sen varmaan pitäisi kuulostaa; kirkko täynnä ihmisiä, jotka rukoilevat laulaen, kiihkolla ja vakaumuksella.

Syrjintävaarassa olevat auttavat kirkkoa osallisuuden etsimisessä

Kolmas kirkolliskokouspäivä on takana, ja tänään lähetekeskusteltiin melkoinen määrä aloitteita. Tarjolla oli muun muassa julkisuutta saanut arkkipiispan asemaa ja tehtäviä koskeva aloite, sekä kolme eri tavoin kirkon saavutettavuutta ja osallisuutta käsitellyttä aloitetta: lasten, nuorten ja kehitysvammaisten. En raportoi keskusteluja pieteetillä, kaikki puheenvuorot löytyvät pian kirkolliskokouksen omilta sivuilta (www.evl.fi/kirkolliskokous).

Kokoavasti voin kuitenkin sanoa, että puhetta oli vähintäänkin riittävästi. Erityisesti lasten oikeuksista puhuttiin todella paljon, asiasta ja asian vierestä. Valiokuntatyöskentelyyn ei lähetekeskusteluinnosta johtuen tunnu jäävän missään välissä kunnolla aikaa, ja perustevaliokuntammekin työstää (kyllä, edelleen) virkamiesoikeudellisia säännöksiä (siis lausuntoa niistä). Yksi valiokuntamme jäsenistä oli tänään sitä mieltä, että perustevaliokunnan virkamiesoikeudellisten säännösten käsittely on kuin Kauniit ja rohkeat. Ei haittaa, vaikka välistä jäisi montakin jaksoa/istuntoa, kun palatessa tuntuu, kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Oman puheenvuoroni pidin nuorten osallisuutta käsitelleen aloitteen yhteydessä, joskin käsittelin siinä myös mainittuja lasten ja kehitysvammaisten oikeuksia. Toivoin kirkkoon kokoavaa näkökulmaa osallisuuteen. En koe järkevänä selvittää lasten, nuorten, kehitysvammaisten ja kaikkien muidenkin osattomuusvaarassa olevien ryhmien tilannetta erikseen, vaan kirkon hupenevat resurssit kannattaisi ehkä suunnata synergiseen selvitykseen. Näiden jälkeen voitaisiin tehdä kirkkoon oma yhdenvertaisuussuunnitelma, joka kokoavasti ottaisi huomioon eri ikä- ja ihmisryhmiä.

Kirkkohallitus on käynnistänyt yhdenvertaisuutta kirkon työyhteisöissä selvittävän hankkeen, jossa tarkastellaan eri syrjintävaarassa olevia ryhmiä kokoavasti. Vastaava selvitys olisi aiheellinen myös seurakuntalaisten näkökulmasta. Syytä olisi myös analysoida osallisuuden moniulotteista käsitettä. Mitä oikein ymmärrämme sillä, kun puhumme osallisuuden yhteisöstä, kuten strategiassa teemme? FT Pia Bäcklund on julkaissut erinomaisen kiinnostavan, teemaa kuntapuolen näkökulmasta käsittelevän väitöskirjan (”Tietämisen politiikka. Kokemuksellinen tieto kunnan hallinnassa”, ks: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-473-991-7 ). Suosittelen sitä kaikille osallisuuden yhteisössä toimiville.

Teoksessa käsitellään mm. sitä, millä edellytyksin kuntalaisten arkikokemuksiin pohjautuva tieto voidaan ottaa osaksi kaupungin kehittämistä. Mikä on kuntalaisten (seurakuntalaisten) rooli ja osallistumisen paikka? Mikä on legitiimiä tietoa kunnan (seurakunnan) päätöksiä tehtäessä (vrt. aiempi blogikirjoitukseni "Vain maallikko")?

Tutkimuksen tiivistelmässä sanotaan: "Osallistuminen ei ole vain reagoimista jo johonkin olemassa olevaan, vaan aktiivista uusien näkökulmien esille tuomista osaksi suunnittelua. Tutkimuksessa kysytään, mahdollistavatko kuntien suunnittelun ja päätöksenteon käytännöt kuntalaiselle myös tällaisen roolin. " Tätä voisi kysyä kirkossakin. Voidaanko puhua osallisuudesta kirkossa, jonka jäsenistä suurin osa ei osallistu sen demokraattiseen päätöksentekoon, ymmärrä sen käyttämää kieltä, tai usein edes tiedä, mitä siellä tehdään, ja mihin siellä uskotaan?

Niiden osallisuudesta huolehtiminen, jotka eivät aina osaa pitää itsestään ääntä ja penätä oikeuksiaan, on kirkon ytimestä, Raamatusta nousevaa perustehtäväämme. Lapset, nuoret, kehitysvammaiset, vanhukset, mielenterveyskuntoutujat, seksuaalivähemmistöjen edustajat, maahanmuuttajat ja monet muut voivat avata silmiämme sille, mitä arkkipiispa Paarma ja Mikkelin piispa Häkkinen maanantaina peräänkuuluttivat. Onko kirkko kaikille? Onko oikeasti?

Iltapäivällä oli vielä kirkkohallituksen kyselytunti, joskin eniten ja intohimoisimmin keskustelua herätti täysin kirkkohallitukseen liittymätön kirjallinen kysymys kirkolliskokouksen aamumessuista Maarian kirkossa vs. aamuhartauksista istuntosalissa. Keskustelussa käsiteltiin sikarin polttamista, nimimerkkejä ja suihkussa käymisestä heräävää huonoa omatuntoa. Neuvoa antavaa äänestystäkin ehdotettiin, minkä varapuheenjohtaja Rönkä nopeasti torjui. Lopputulema jää nähtäväksi. Minulle messu maanantaina ja perjantaina riittäisi (mikä oli edustaja Puran hyvä ehdotus), muina aamuina voisi olla vain hartaus. Varmasti ymmärrätte, että tällaiset välikohtaukset piristävät meitä edustajia kovasti kaiken päätöksenteon keskellä. Onneksemme joukossa on edustajia, jotka tahallisesti tai tahattomasti tuovat virkistävää naurua kokousviikkoon. Täällä on loppujen lopuksi hirveän fiksuja ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa keskustelu on etuoikeus ja ilo. Eilen kysyin ystävältäni puhelimessa, että pitäisiköhän olla huolissaan, kun huomaan viihtyväni täällä aika hyvin. Todellisuudessa nämä viikot ovat hyvin paljon muuta kuin kuivaa lainsäädäntötyötä ja byrokratiaa.

Keskiviikko-iltaisin on perinteisesti edustajille järjestetty jokin retki (tästäkin voi kysyä, onko järkevää käyttää ilta tähän, kun valiokunnista monet todella tarvitsisivat aikaa kokoontua). Tänä vuonna retki suuntautui Aboa Vetus & Ars Nova -museoon, jossa olen Turussa usein vierailevana käynyt useasti. En siis liittynyt joukkoon, vaan iltani on vapaa, ja ehdin lukea mietintöjä, tehdä vähän muitakin töitä (mm. lukea kiinnostavia artikkeleita vuonna 2010 julkaistavaan Kirkko ja perhe -kirjaan), ja jopa käydä kävelyllä.

Kuulin, että opiston viereisellä metsäkaistaleella kasvaa hurja määrä sinivuokkoja, ja kävin jo etsimässä niitä. Paras kukinta-aika lienee jo ohi, koska löysin vain satunnaisia mättäitä valkovuokkojen seasta. Ohessa (tekstin alussa ja lopussa) pari piristävää kuvaa kuitenkin niistä ja muuten vain kukkasista Stefan Wallinista ja HeTa-hankkeen esittelystä. Huomenna päästään jo ilmeisesti äänestämään

Kirkko on mokannut kummi-kysymyksessä

Tänään käsiteltiin lähetekeskustelussa oman Helsingin hiippakuntani tuomaa aloitetta kummien vähimmäismäärän laskemisesta yhteen. Samankaltainen esitys on tullut myös edustaja-aloitteena. Keskustelussa mielipiteet jakautuivat, mutta piispa Häkkinen esitti keskeisen kysymyksen: Olemmeko tehneet riittävästi kummiuden arvostamiseksi?

Minun kysymykseni on, onko tehty juuri mitään kummiuden arvostamiseksi? Tai vahvistamiseksi? Minulla on kaksi kummilasta, joiden kristillisen kasvatuksen ja hyvinvoinnin sekä keskinäisemme hyvän suhteen eteen haluaisin tehdä paljonkin. En ole kirkolta saanut tähän mitään tukea tai neuvoja kastetilaisuuksien ohjeiden jälkeen. Monessa viisas nainen, Irja Askola kirjoitti tästä tärkeästä teemasta Kotimaa -lehden blogissaan jokin aika sitten otsikolla "Halloo kirkko, täällä kummi", enkä turhaan toista hänen hyviä pointtejaan (lue kirjoitus: www.kotimaa.fi).

Keskeistä kuitenkin on, että järisyttävä määrä suomalaisia (usein nuoria aikuisia) toimii tällaisessa tehtävässä kirkossamme, kokee sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi (Juha Kauppisen tutkimuksen mukaan Tampereella kirkkoon aikuisiällä liittymisen suurin syy oli kummius, 14 prosentilla, lue lisää: www.evl.fi/kkh/ktk/kirkonjasenena), ja mitä kirkko tekee asian eteen? Ei mitään? Kertokaa, jos olen väärässä, ja minä, Irja Askola ja piispa Häkkinen emme vain ole tietoisia asiasta.

Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kummien vähimmäismäärään. Kyllä meidän on tarjottava niin hyvää, että ihmisiä saadaan kummeiksi ihan vapaaehtoisesti. Kummien vähimmäismäärän laskeminen yhteen varmistaa kasteen edellytykset esim. maahanmuuttajaperheiden kohdalla, kun läheisiä kastettuja ja konfirmoituja kummikandidaatteja ei pilvin pimein ole. Asia voitaisiin toteuttaa vaikkapa niin, että kummien vähimmäismäärä voisi olla 1 erillisen anomuksen perusteella. Huomionarvoista on, että aloitteissa on kyseessä vähimmäismäärä, ei enimmäismäärä. Suurin osa varmasti jatkossakin haluaa lapselleen useamman kummin kuin vain yhden, onhan kummeja nytkin usein enemmän kuin vähimmäisvaade, kaksi.

Kirkossa pitäisi kuitenkin todella nopeasti kunnostautua kummien tukemisessa ja arvostamisessa sekä kummiuden vahvistamisessa. Kummin ja lapsen yhteisiä tapahtumia, leirejä tms. (samoin kuin jo on isovanhemmille ja lapsille) tai materiaaleja, kiitos.

Kummiasian lisäksi lähetekeskusteluissa käsiteltiin mm. kirkon tilastointikäytäntöjä. Tilastojen merkitys tiedostettiin, mutta pidettiin myös hyvänä, että niiden kokoamiskäytäntöjä selvitettäisiin. Olen tässä samoilla linjoilla. Tilastot ovat tärkeitä ja arvokkaita monesta syystä, kirkon toiminnan kehittämisen ja tutkimuksen kannalta (käytin itse kirkkohallituksen diakoniatilastoja tutkimuksessa Viimeisellä luukulla: www.evl.fi/kkh/to/kdy/viimeisellaluukulla.pdf ja Kirkon tutkimuskeskus tuottaa erilaisten tilastotietojen pohjalta korvaamatonta tietoa), kirkon työn todentamisen kannalta (esim. yhteisöveroon liittyen osoituksena kirkon tekemästä yhteiskunnallisesta työstä), ja tietysti monia asioita on pakko tilastoida jo lakisääteisesti. Kuitenkin olen kentällä kuullut myös paljon turhautumista tilastointiin, ja tulee mieleen esim. terveyskeskusten idiotismi, kun lääkärit ja hoitajat käyttävät kärjistäen niin paljon aikaa tietokoneella, etteivät ehdi enää tavata potilaita. Asia on siis selvittämisen arvoinen; ei tilastoida tilastoimisen vuoksi, kun tärkeämpääkin tekemistä totisesti on.

Iltapäiväni ilona oli vielä perustevaliokunnan työskentely virkamiesoikeudellisten säännösten parissa. Asia on (edelleen) kesken, joten säästän mahdolliset lukijat enemmiltä yksityiskohdilta.

Valikoiva suvaitsevaisuus vie moraalisesti vaaralliselle tielle

Kirkolliskokouksen tämän viikon ensimmäinen päivä on ollut tapahtumarikas ja innostava. Avajaisjumalanpalveluksessa piispa Häkkinen puhui painokkaasti siitä, miten kirkko on kaikille, miten se on avoin armonyhteisö, ja kaikille on oltava tilaa. Saarnan tämä osuus oli Tulkaa kaikki -liikkeen edustajalle tietysti hienoa kuultavaa.

Sama linja jatkui arkkipiispan avajaispuheenvuorossa, jossa hän ruoti suvaitsevuutta yhteiskunnassa ja kirkossa. Arkkipiispan mukaan kirkon tulisi olla suvaitsevuudessa esimerkin näyttäjä, löytyyhän toiseuden, outouden ja muukalaisuuden ymmärrykselle ja positiiviselle kohtaamiselle paljon perusteluja Raamatusta (lue koko puhe http://www.evl.fi/).

Erityisen hyvänä koin arkkipiispan puuttumisen siihen, miten kirkossa kyseenalaisella tavalla vedotaan totuuteen, oikeaan oppiin ja raamatullisuuteen monissa asioissa, joissa ei ole yksiselitteistä totuutta, jotka eivät ole opillisia kysymyksiä, ja joihin erilaisilla Raamatun tulkintatavoilla voidaan saada erilaisia vastauksia. Kun keskustellaan asioista, jotka eivät ole suoraan uskontunnustuksemme piiriin kuuluvia, on kyse tulkinnoista.

Arkkipiispa tuomitsi myös sen, miten jotkut kirkossa haluavat erivapauksia tai poikkeamista yhteisesti sovituista linjauksista vakaumukseensa vedoten jossakin asiassa, mutta eivät ole valmiita antamaan kirkossa tilaa jossain toisessa asiassa erilaisen vakaumuksen omaaville. Kun suvaitsevaisuus on käytössä vain valituissa asioissa, ollaan arkkipiispan mukaan moraalisesti vaarallisella tiellä.

Arkkipiispa pohti kirkkojenvälisten oppikeskustelujen tai uskontojen välisen dialogin "sovitetun erilaisuuden metodin" käyttömahdollisuuksia myös kirkkomme sisällä. Tärkeää tässä olisi nöyrä ja avoin kuuntelu. Ehdotus on kiinnostava. Tällaisen menetelmän käyttö edellyttäisi tietysti, että edellä mainitusta totuuden ja oikean opin omistamisesta luovuttaisiin. Olisi hienoa, jos se olisi mahdollista. Juuri aamiaispöydässä olin muutaman edustajan kanssa keskustellut siitä, miten kuitenkin meillä kirkolliskokousedustajillakin on - erilaisista näkemyksistä ja mielipiteistä huolimatta - se tärkein asia yhteistä. Yhteisten asioiden tulee näkyä ja niitä tulee pitää esillä, joskin yhteys voi mielestäni aidosti löytyä vain sillä, että eroistakin uskalletaan puhua avoimesti. Ehkä tämä sovitetun erilaisuuden metodi olisi juuri sitä.

Mutta tämä oli vasta päivän alku. Pian kahviteltiin ministeri Wallinin kanssa, ja käytiin pitkähkö lähetekeskustelu kirkkoherran vaalitavan muutoksesta. Suurin yksimielisyys tuntuu käytävillä vallitsevan siitä, että uudistus ei voi saada tarvittua 3/4 enemmistöä, eikä siis mene läpi. Pidin itse pienen puheenvuoron siitä, miten seurakuntalaisten osallisuuden lisääminen ei kirkkoherranvaalissa ole paras argumentti. Oma näkemykseni vapaaehtoistoiminnan ja seurakuntalaisten osallisuuden puolestapuhujana on se, että työntekijäkeskeisyys vähenee parhaiten, kun työntekijät ja työyhteisöt voivat hyvin. Vain hyvinvoiva työntekijä tai työyhteisö jaksaa innostua uudesta ja tarkastella työtapojaan ja seurakunnan elämää uudesta näkökulmasta. Tätä edesauttaisi mahdollisimman hyvä johtajuus, hyvä esimies, eikä tätä valintaa ole mahdollista tehdä valistuneesti ilman kunnon valmistelua. Suoran vaalin ongelma on se, että soveltuvuustutkimusten tai tuomiokapitulien hyvän valmistelun hedelmiä, lausuntoja tai arviointeja, ei voida antaa julkisesti seurakunnan käyttöön. Välillisessä vaalissa olisi mahdollista tehdä valistunut päätös, ja työolobarometrit kertoisivat tulevaisuudessa toivottavasti vähän vähemmän työntekijöiden uupumisesta ja paremman esimiehen kaipuusta. Timo Sahi ja Kari-Pekka Kinnunen pitivät hyvät puheenvuorot hiippakuntien tuomiokapitulien roolista sekä mahdollisuudesta kahteen erilaiseen vaalitapaan (kaikki puheenvuorot pienellä viiveellä osoitteessa www.evl.fi/kirkolliskokous).

Nyt iltasella kuulimme vielä PriceWaterhouseCoopersin konsulttien ja kirkkohallituksen edustajien kertomaa HeTa-hankkeesta. Mallin hyödyt vakuuttavat, vaikka kysymyksiäkin esitettiin. HeTa-infon jälkeen valitsijamiehet päättivät ehdotuksestaan uudeksi kirkkoneuvokseksi. Oli mukavaa, että valitsijamiehet olivat kaikkien valintaprosessin eri vaiheiden (soveltuvuustutkimus, haastattelut, kirkkohallituksen lausunto jne.) jälkeen aika samanmielisiä. Äänestys isossa salissa on torstaina.

Työ jatkuu huomenna hiippakuntavaltuustojen aloitteilla sekä valiokuntatyöskentelyllä.

Huomenna alkaa show

Saavuin juuri Turun kristilliselle opistolle, kirkolliskokouksen kokouspaikalle. Ulkona kuului hienoa linnunlaulua ja opiston ikkunasta näkyy paljon valkovuokkoja. Suurin osa edustajista saapuu tänne jo tänään sunnuntaina, monilla on ollut myös hiippakuntiensa tai valiokuntiensa kokoontumisia, ja useilla tietysti myös pitkä matka.

Huomenna on luvassa varsinainen show. Suuria asioita on pakattu yhteen päivään paljon. Aloitamme tietysti messulla, sen jälkeen on tiedotustilaisuutta, ministerin vierailua, ja varsinaisina asioina käsittelemme mm. uuden kirkkoneuvoksen valintaa, kummien vähimmäismäärän laskemista yhteen ja varmasti paljon keskustelua herättävää esitystä kirkkoherran vaalitavasta. Kirkkoherran vaalia esitetään siis muutettavaksi suorasta vaalista välilliseksi siten, että seurakuntalaisten valitsemat luottamushenkilöt valitsisivat kirkkoherran seurakuntaansa. Tästä ja muusta lisää mahdollisimman pian.

Kirkolliskokousedustajien suljetut Facebook -keskustelut

Kirkon tiedotuskeskus kertoi tiedotteessaan, ja Kotimaa-lehti uutisoi pian katoavalla nettiuutissivustollaan kirkolliskokousedustajien suljetusta Facebook -ryhmästä. Ryhmässä keskustellaan kirkolliskokouksen asioista, ja siihen pääsee siis liittymään vain kutsusta, joskin itse olen ymmärtänyt, että ryhmän perustanut Mika Nurmi on sinne kutsunut kaikkia kirkolliskokousedustajia, joiden tiedämme olevan Facebookissa. Ryhmä on kuitenkin vain edustajille.

Onko tämä nyt sitten epäläpinäkyvää, kun keskustelut eivät ole avoimia kaikille? Samalla logiikalla voisi pitää epäläpinäkyvänä sitä, että kirkolliskokousedustajat lähettävät toisilleen sähköposteja. Tai että valiokuntien kokouksia ei kuvata ja lähetetä suorana netissä.

Moni FB:ssa keskusteleva edustaja pitää blogia (lista kkok-bloggailijoista löytyy: www.evl.fi/kirkolliskokous), joissa kerromme aatoksistamme, ja minä ainakin kerron niistä mielelläni lisää, jos joku haluaa ottaa yhteyttä. Tämä on avoimuuden ja läpinäkyvyyden edistämistä. Myös puheenvuoromme, aloitteemme ja päätökset tulevat verrattain nopeasti nettiin noille samaisille sivuille, josta niitä voi kuka tahansa käydä lukemassa. En usko, että puheenvuorojamme sieltä kauhean moni innolla studeeraa, ja yhtä epätodennäköisenä pidän sitä, että kovinkaan moni jaksaisi lukea viestiketjua virkamiesoikeudellisista säädöksista tmv. kovin pitkään. Kertokaa, jos olen väärässä.

Mika Nurmi mainitsee uutisen haastattelussa, että osa kirkolliskokouksen valmistelutyöstä voitaisiin siirtää ehkä verkkoon. Tämä on hyvä ajatus. Pitkin vuotta ihmiset eri puolilta Suomea matkustavat päiväksi valiokuntiensa tai valitsijamiesten kokouksiin. Ainakin osa tästä epäekologisesta matkustamisesta voitaisiin kenties jonain päivänä välttää kehittämällä videokonferenssimahdollisuuksia ja muuta virtuaalista yhteydenpitoa.

Minä jatkan ajantasaista (ja mahdollisimman avointa ja läpinäkyvää) päivitystä kirkolliskokouksesta toivottavasti heti maanantaina, ensimmäisen varsinaisen kokouspäivän jälkeen. Päivä tulee olemaan pitkä. Illalla kokouspäivän jälkeen on HeTa-hankkeen (kirkon keskitetyn kirjanpidon ja palkanlaskennan hanke) pitkä infotilaisuus ja todennäköisimmin sen jälkeen vielä valitsijamiesten kokous kirkkoneuvoksen vaaliin liittyen. Yritän kuitenkin jaksaa kirjoittaa päälimmäiset tunnelmat maanantai-iltana.

Asialistallamme ensi viikolla ovat siis muun muassa "uuden Seppo Häkkisen" eli kirkkoneuvoksen valinta, kirkkoherran vaalitavan mahdollinen muuttaminen suorasta välilliseksi, kummien vähimmäismäärän mahdollinen vähentäminen yhteen, ja kolme kiinnostavaa, lasten, nuorten ja kehitysvammaisten oikeuksiin ja osallisuuteen kirkossa liittyvää aloitetta. Niistä lisää ensi viikolla.