Pitkäperjantai, ja istun kahvilassa lukemassa aloitteita ja mietintöjä. Sanoin ystävällenikin, että kirkon yhteisten asioiden pohtiminen voisi olla hyvä tapa käyttää pääsiäispyhien vapaapäiviä.
Nyt kuitenkin innostuin aloitteisiin liittyen pohtimaan osallisuuden käsitettä niin syvällisesti, että klo 12 ollut ristin kumarrus Agricolan kirkossa jäi huomaamattani väliin. Onkohan tämä sittenkään niin asiallista pyhien viettoa?
Illalla olin kuitenkin todella hienossa kiirastorstain iltamessussa Tuomiokirkossamme. Lopuksi alttari riisuttiin hiljaisuudessa, kirkon valoja vähennettiin, ja laulettiin ilman säestystä "Käy yrttitarhasta polku". Mietin, että on se hienoa, että meillä on tällaiseen mahdollisuus. Että upeissa kirkoissa seurakuntamme alueella on koko pääsiäisen ajan uskomaton määrä ja kirjo erilaisia messuja ja muita kokoontumisia, joita työntekijät ovat syvällisellä ammattitaidollaan suunnitelleet.
Vaikka työkseni edistän vapaaehtoistoimintaa, en voi olla alleviivaamatta myös sitä, miten upeaa on, että voimme antaa joillekin ihmisille mahdollisuuden keskittyä ainoastaan kirkon työhön. Se, että meitä on näin paljon (80 prosenttia suomalaisista) antaa meille syvällisesti asiaan perehtyneitä pappeja (ja tietysti myös muita työntekijöitä, kuten suntiomme osana messua eilen) ja uskomme perinnöstä ammentavia elämyksiä. Välillä on aika lohdullista, että meillä on näitä uskonnon ja kirkon ammattilaisia asioita hoitamassa.
Uskontososiologiassa puhutaan ulkoistetusta uskonnosta. Kulttuurissamme, jossa yhä enemmän erikoistutaan eri kentille, ja arvostetaan pitkää koulutusta ja asiantuntemusta jos missäkin alueessa, uskontokin voidaan ulkoistaa asiantuntijaorganisaatiolle. Ihminen voi tavallaan ajatella, että kirkko, sen työntekijät ja pienehkö aktiivisten seurakuntalaisten porukka pitää yllä tätä kirkkoa ja uskoamme. Eikö sovi hyvin kansankirkkoon? Maksetaan veroa, luotetaan ja arvostetaan, vaikkei itse juurikaan osallistuta, eikä aina edes tiedetä, mitä itse uskotaan.
Toisaalta tietysti soisi jokaiselle oman henkilökohtaisen uskon ja voimaa ja armoa tuovan jumalasuhteen. Toisaalta turvallisessa, ammattilaisten käsissä olevassa ulkoistetussakin uskossa on jotakin hirveän hienoa, ja aika luterilaisuuteen sopivaa. Usko on jonkun toisen käsissä, rivijäsen luottaa ja antaa tukensa. Ehkä kansalaisten syvä luottamus (ks. esim. kirkon nelivuotiskertomus: www.evl.fi/kkh/ktk/nelivuotiskertomus2004-2007.htm) kertoo tästä. Kognitiivinen dissonanssi? Jos ei luottaisi, olisiko pakko tehdä itse jotain enemmän?
Samaan aikaan tietysti käy niin, että yhä useampi irtautuu tästä ulkoistetun uskon logiikasta. Miksi kuulua, jos en itse saa mitään? Näinhän suuri osa kirkosta eroavista sanoo: Kirkko ei merkitse itselle henkilökohtaisesti mitään. Ovatko nämä uskonsa ulkoistaneiden lapsia? Miten varmistaa ulkoistetun uskon kirkossa uskonnollisen muistin jatkuvuus? Siinä on totinen kysymys, kun tutkimus toisensa jälkeen (esim. Kati Niemelän tutkimukset, ks. www.evl.fi/kkh/ktk) todistaa uskon tai uskonnottomuuden olevan pitkälti periytyvää.
Tässä tilanteessa lapsiin, nuoriin ja heidän vanhempiinsa on panostettava, ja heitä sitoutettava jollakin tavalla kirkkoon. Aihetta sivuavia aloitteita on toukokuun kirkolliskokouksessa käsittelyssä - hyvä niin. Osallisuus kirkosta voi olla toiminnallista tai kokemuksellista. Molemmat lähtevät siitä, että meillä on yhtymäkohta ihmisen elämään ja arkeen. Tätä voivat omalta osaltaan tietysti olla kirkon omalla kentällään toteuttamat toimitukset ja toiminta.
Ihmiset kuitenkin odottavat myös kirkon tuloa arkeensa: kauppakeskuksiin (lataa Anne Birgitta Pessin raportti kirkon toiminnasta Ison Omenan kauppakeskuksessa Olarin seurakunnan sivuilta: www.olarinseurakunta.fi), baareihin, kouluihin ja mediaan. Suomalaiset haluavat kirkon mukaan yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun. Kiitos siitä niille piispoille ja muille kirkon kasvoille, jotka asiassa ovat kunnostautuneet. Regimenttioppi ei estä kirkon edustajia puhumasta. Kirkon kannat ovat myös eri asia kuin keskusteluun osallistuminen.
Ehkä julkisuuskuvaan ja lähestyttävyyteen vaikuttaisi jo se, että kirkosta puhuttaisiin "ulospäin" muutenkin kuin valmiiden kannanottojen suulla. Kirkon ykseydenkään vaaliminen ei toivottavasti tarkoita sitä, että erimielisyydet pitää vaieta, vaan mieluummin sitä, että ykseyttä on erimielisyyksistä huolimatta. Rohkeutta siis, puhutaan, ettei kirkko ulkoistu ihmisten arjesta lopullisesti!
Maahanmuuttajat ja kirkko
Vuoden 2009 Yhteisvastuukeräys tukee Suomessa maahanmuuttajien työllistymistä. Keräyskohde on saanut enemmän palautetta kuin kai mikään Yhteisvastuukeräyksen kampanjoista ikinä. Palautteita on tullut tuhansia, ja Yhteisvastuun sivuilla (www.yhteisvastuu.fi, ks. myös www.haastaennakkoluulosi.fi) vieraili pelkästään kampanjan ensimmäisen viikon aikana 14 000 kävijää.
Mediakin tarttui aiheeseen, ja uutisoi negatiivisesta palautteesta. Totta onkin, että sitä tuli paljon. Sanomatta jäi se, että mikään Yhteisvastuukeräyksen kampanjoista ei ikinä ole saanut näin paljon nimenomaan positiivista palautetta. Erityisesti nuoret suomalaiset ovat kiittäneet ja kannustaneet kirkkoa teeman valinnasta. Samaa sanovat myös kaikki tuntemani vapaaehtoiset, jotka listojen ja keräyslippaiden kanssa ovat rappukäytävissä ja Rautatientorilla päivystäneet. Negatiivista palautetta tulee häviävän vähän, erityisen kiittävää ja kannustavaa harvinaisen paljon - toki kaikenikäisiltä, mutta erityisesti nuorilta.
Nuorten innostus ei ole yllättävää, uusimmat tutkimukset kertovat nuorten ikäryhmien olevan kaikkein auttamishaluisimpia suomalaisia. Heidän auttamishalunsa on myös laajin, kohdistuen sairaiden lasten ja yksinäisten vanhusten ohella myös kehitysmaiden ihmisiin tai vaikkapa päihteiden käyttäjiin. (ks. esim. Esse-lehden juttu nuorten auttamishalusta http://www.esse.fi/content/view/924/32/)
On luonnollista, ja median toimintalogiikasta nousevaa, että negatiivinen asia on uutinen, positiivinen ei. Se on ihan oikein. Naispappien syrjinnästä, pappien kyseenalaisista tempauksista ja kirkon muista sotkuistakin tulee pitää ääntä, kuten vahtikoiran kuuluu, vaikka ne olisivatkin vain pienehkön joukon asioita kirkon suuressa kokonaisuudessa. Samoin on tässä tapauksessa: Vähemmistön rasismi on kiinnostavampi uutinen kuin enemmistön suopea suhtautuminen.
Mutta kyllä suopeuskin on kiinnostavaa, medialle ja yleisesti ottaen. Yhteisvastuukeräys sai paljon positiivista julkisuutta, kirkko myönteistä näkyvyyttä siitä, että se tekee sitä, mitä sen oikeasti pitää tehdä: heikompien puolustamisesta myös työllistämiskysymyksessä. Kaikkien tutkimusten mukaan juuri tätä kirkolta odotetaan: toimintaa ja kannanottoja heikompien auttamiseksi ja puolustamiseksi. (ks. esim. Eliisa Kansasen tutkimus http://www.evl.fi/kkh/ktk/www14.htm).
Kirkossa on ilokseni myönteistä suhtautumista maahanmuuttajiin paitsi kampanjoiden ja jäsenten taholta, myös konkreettisessa seurakuntatyön arjessa. Tämä tieto perustuu näkemääni ja oppimaani, kun olen kouluttanut seurakuntien työntekijöitä monikulttuurisuudesta ja tehnyt tutkimusta kirkon työnantajien suhtautumisesta maahanmuuttajien työllistämiseen.
(ks. http://www.tem.fi/files/21559/bjorklund_gronlund_tutkimuskooste.pdf)
Vaikka maahanmuuttajia on käytännössä työllistetty kirkossa hyvin vähän, suhtautuminen teemaan on erittäin positiivista ja kiinnostunutta. Tutkijalle tulee tuntuma, että kirkkoherrat ja muut kirkon organisaatioiden johtajat haluaisivat aidosti elää heikompaa huomioiden, jopa haasteellisissa työyhteisöissämme. Seuraavaksi pohditaan, miten hyvä tahto muuttuu hyväksi toiminnaksi. Tässä kirkko, erityisesti sen Yhteisvastuukeräys ja Kirkon sosiaalifoorumi sekä Työ- ja elinkeinoministeriö ovat yhdessä tekemässä tärkeää työtä.
Ne kampanjaa ja kirkon avausta maahanmuuttajien työllistämiskysymyksessä kiittäneet seurakuntalaiset (esimerkiksi ne paljon puhutut nuoret aikuiset) sekä media, odottavat nyt tuloksia. Toivottavasti tulee positiivista uutisoitavaa.
Mediakin tarttui aiheeseen, ja uutisoi negatiivisesta palautteesta. Totta onkin, että sitä tuli paljon. Sanomatta jäi se, että mikään Yhteisvastuukeräyksen kampanjoista ei ikinä ole saanut näin paljon nimenomaan positiivista palautetta. Erityisesti nuoret suomalaiset ovat kiittäneet ja kannustaneet kirkkoa teeman valinnasta. Samaa sanovat myös kaikki tuntemani vapaaehtoiset, jotka listojen ja keräyslippaiden kanssa ovat rappukäytävissä ja Rautatientorilla päivystäneet. Negatiivista palautetta tulee häviävän vähän, erityisen kiittävää ja kannustavaa harvinaisen paljon - toki kaikenikäisiltä, mutta erityisesti nuorilta.
Nuorten innostus ei ole yllättävää, uusimmat tutkimukset kertovat nuorten ikäryhmien olevan kaikkein auttamishaluisimpia suomalaisia. Heidän auttamishalunsa on myös laajin, kohdistuen sairaiden lasten ja yksinäisten vanhusten ohella myös kehitysmaiden ihmisiin tai vaikkapa päihteiden käyttäjiin. (ks. esim. Esse-lehden juttu nuorten auttamishalusta http://www.esse.fi/content/view/924/32/)
On luonnollista, ja median toimintalogiikasta nousevaa, että negatiivinen asia on uutinen, positiivinen ei. Se on ihan oikein. Naispappien syrjinnästä, pappien kyseenalaisista tempauksista ja kirkon muista sotkuistakin tulee pitää ääntä, kuten vahtikoiran kuuluu, vaikka ne olisivatkin vain pienehkön joukon asioita kirkon suuressa kokonaisuudessa. Samoin on tässä tapauksessa: Vähemmistön rasismi on kiinnostavampi uutinen kuin enemmistön suopea suhtautuminen.
Mutta kyllä suopeuskin on kiinnostavaa, medialle ja yleisesti ottaen. Yhteisvastuukeräys sai paljon positiivista julkisuutta, kirkko myönteistä näkyvyyttä siitä, että se tekee sitä, mitä sen oikeasti pitää tehdä: heikompien puolustamisesta myös työllistämiskysymyksessä. Kaikkien tutkimusten mukaan juuri tätä kirkolta odotetaan: toimintaa ja kannanottoja heikompien auttamiseksi ja puolustamiseksi. (ks. esim. Eliisa Kansasen tutkimus http://www.evl.fi/kkh/ktk/www14.htm).
Kirkossa on ilokseni myönteistä suhtautumista maahanmuuttajiin paitsi kampanjoiden ja jäsenten taholta, myös konkreettisessa seurakuntatyön arjessa. Tämä tieto perustuu näkemääni ja oppimaani, kun olen kouluttanut seurakuntien työntekijöitä monikulttuurisuudesta ja tehnyt tutkimusta kirkon työnantajien suhtautumisesta maahanmuuttajien työllistämiseen.
(ks. http://www.tem.fi/files/21559/bjorklund_gronlund_tutkimuskooste.pdf)
Vaikka maahanmuuttajia on käytännössä työllistetty kirkossa hyvin vähän, suhtautuminen teemaan on erittäin positiivista ja kiinnostunutta. Tutkijalle tulee tuntuma, että kirkkoherrat ja muut kirkon organisaatioiden johtajat haluaisivat aidosti elää heikompaa huomioiden, jopa haasteellisissa työyhteisöissämme. Seuraavaksi pohditaan, miten hyvä tahto muuttuu hyväksi toiminnaksi. Tässä kirkko, erityisesti sen Yhteisvastuukeräys ja Kirkon sosiaalifoorumi sekä Työ- ja elinkeinoministeriö ovat yhdessä tekemässä tärkeää työtä.
Ne kampanjaa ja kirkon avausta maahanmuuttajien työllistämiskysymyksessä kiittäneet seurakuntalaiset (esimerkiksi ne paljon puhutut nuoret aikuiset) sekä media, odottavat nyt tuloksia. Toivottavasti tulee positiivista uutisoitavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)