Kirkolliskokouksen kuluvan nelivuotiskauden viimeinen istuntoviikko päättyi siis perjantaina 11.11. On aika hieman summata kuluneita vuosia, kokemuksiani ja toimintaani kirkolliskokouksessa. Aloitan numeerisella erittelyllä:
- Olen käyttänyt 16 puheenvuoroa täysistunnoissa
- Olen ollut allekirjoittajana kolmessa aloitteessa / talousarvioaloitteessa (ja kieltäytynyt sitä useamman allekirjoittamisesta – olen halunnut antaa nimeni vain asioihin, joita pidän todella painavina)
- Aloitteet, joissa olin mukana olivat: monimuotoisuuden edistäminen kirkon työyhteisöissä (jossa ensimmäinen allekirjoittaja), määräenemmistösäännösten muuttaminen, verkkokeskustelijoiden palkkaaminen kirkkohallitukseen; nämä kaikki menivät niin sanotusti läpi
- Lisäksi teimme kirkon keskusrahastolle avustushakemuksen, Heikki Kotilan johdolla ja suurella edustajajoukolla, kirkolliskokouksen historian (1974-2010) kirjoittamiseksi, myös tuo määräraha myönnettiin
- Valiokuntani (perustevaliokunta) on tuottanut 8 mietintöä ja useita lausuntoja
- Mietinnöistä keskeisimmät koskivat kummien vähimmäismäärän muuttamista, sopimusta Suomen ev.lut. kirkon ja Suomen metodistikirkon / Finlands svenska metodiskyrkan välillä sekä tietysti parisuhdelain seurauksia kirkossa
- Olen ollut valitsijamiehenä tekemässä esitystä kolmesta uudesta kirkkoneuvoksesta (Keskitalo, Huokuna, Kääriäinen, joita kaikkia myös pidän onnistuneina valintoina) sekä lukuisista muista valinnoista
- Olen äänestänyt kahta piispaa (nekin menivät molemmat läpi, piispoista muuten vaihtui tämän kauden aikana aikamoinen joukko: vain muutama piispa sekä oli nykyisessä tehtävässään tämän nelivuotiskauden alussa että on mukana tulevan nelivuotiskauden alussa)
Kirkolliskokouksen sivuilta voi lisäksi katsoa, mitä kaikkea olen ollut mukana päättämässä, siis nappia painamalla. Paljon ihan tärkeitä asioita, että kyllä täällä saadaan asioita päätettyäkin. Keskeisiä asioita omasta mielestäni olivat näiden neljän vuoden aikana ainakin virkamiesoikeudellisten säännösten muutosten läpimeno (ks. vanhat blogimerkinnät), KiPa-keskukset (o.s. HeTa) mahdollistanut päätös, määräenemmistösäännöksiin liittyvän kokonaisselvityksen tekeminen, sopimus metodistikirkkojen kanssa, kirkkoherran vaalitavan muutos sekä tietysti päätös parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja puolesta rukoilemisesta. Tällä viimeisellä istuntoviikolla tehty yksimielinen päätös kirkkoon liittymisen mahdollistamisesta ilman kotipaikkakuntaa oli myös merkittävä.
Omalla kohdallani ehdottomasti raskain ja epämiellyttävin asia oli parisuhdelain seurauksiin kirkossa liittyvä vääntö. Erityisesti valiokunnassa vastuu painoi todella raskaana, ja jouduin käyttämään siellä monta puheenvuoroa, vaikka olisi ollut miellyttävämpää ja helpompaa olla hiljaa. Käytin syys-kesästä 2010 myös melkoisen ajan yrittäessäni aidosti ymmärtää kirkkomme avioliittoteologiaa. Edelleen olen sitä mieltä, että se on monin osin keinotekoista ja outoa. Se, miten ihmiset repaleiseen avioliittoteologiaan ripustautuivat oli yksi erikoisimpia asioita, joita kirkollisen vaikuttamisen kentällä olen nähnyt. Asia on tietysti hyvin henkilökohtainen monille, mikä selittänee osan tästä käyttäytymisestä. Olen aiemminkin ilmaissut, että voin tietyllä tavalla kunnioittaa niin sanottuja konservatiivisia veljiä ja sisaria heidän jonkinasteisessa johdonmukaisuudessaan: avioerot, avoliitot, samaa sukupuolta olevien parisuhteet ja niin edelleen tuomitaan kaikki samalla vakaumuksella. Älyllisesti epärehellisimpänä minulle näyttäytyy se, että monet asiat (esim. avioeron tuomitseminen) on nähty aikasidonnaisina, mutta käytännössä samanlaisen seksuaalieettisen asian, samaa sukupuolta olevien parisuhteiden, kohdalla mieli muuttuukin. Onneksi perustevaliokunnassa oli kuitenkin useita älykkäitä teologeja, joiden kanssa olin asiassa samoilla linjoilla, ja pystyimme edistämään asiaa edes tähän pisteeseen, johon nyt päästiin.
Kulunut kausi on ollut minulle ennen muuta vaikuttamista. Sosiaaliset suhteet ja hengellinen ohjelma ovat olleet kirkolliskokouksen työskentelyssä toisarvoisia. Silti ne ovat olleet merkittäviä. Olen tutustunut moneen upeaan ihmiseen, ja oppinut ymmärtämään, mitä ihmettä se ykseys voi tarkoittaa myös niiden kesken, jotka ajattelevat aivan eri tavoin isoistakin asioista. Olen kokenut yhteenkuuluvuutta, jutellut ja nauranut kaikenlaisia mielipiteitä ja näkemyksiä edustavien edustajien kanssa. Olen arvostanut jokaisen kollegan rakkautta kirkkoon ja halua sen rakentamiseen. Olen arvostanut sitä, että olen saanut olla osa tällaista pitkään toiminutta päätöksentekoelintä, osa matkalla olevan Jumalan kansan edustajia vuosisatojen ketjussa, kuten arkkipiispa päätöspuheessaan upeasti kuvasi. Olen ymmärtänyt, että tämän ajan myllerrykset ja muutokset, niin isoja ja tärkeitä kuin ne ja niihin kirkkona reagoiminen ovatkin, ovat kuitenkin vain yksityiskohtia kirkon ja Jumalan kansan pitkässä historiassa. Se on lohdullista ja komeaa. Päätösmessussa Maarian kirkossa 11.11. istuin aika edessä kirkossa, ja kun luimme Isä Meidän –rukouksen yhteen ääneen, muiden edustajien äänet olivat vahva rintama takanani. Tuntui, että siihen rintamaan liittyi tavallaan ääniä myös kauempaa, niitä, jotka olivat olleet meidän sijoillamme ennen. Ja minun ääneni oli niistä yksi: sillä hetkellä siinä, kohta jo jonkun toisen taustalla, kun minä siirryn osaksi mennyttä. On ollut arvokasta saada käyttää ääntäni tässä ajassa, vaikuttaa, rakentaa kirkkoa siihen suuntaan, jonka koen oikeaksi. Kiitän kaikkia niitä, jotka äänillään mahdollistivat tämän neljä vuotta sitten, ja kiitän kaikkia, joiden kanssa sain tätä tehtävää hoitaa näiden neljän vuoden ajan.
Kirkon tulevaisuus ei näytä yhtään helpommalta kuin tämän kauden aikana. Seuraavalla nelivuotiskaudella keskustelua tullaan varmasti käymään monista vaikeista kysymyksistä mukaan lukien kuluneelta nelivuotiskaudelta tutut kirkon talous, seurakuntarakenne (erityisesti tulevan kuntauudistuksen myötä) ja seksuaalivähemmistöjen ja samaa sukupuolta olevien parien asema kirkossa (mahdollisesti tasa-arvoiseen avioliittolakiin liittyen). Tulkaa kaikki –liike ja muut samansuuntaisesti ajattelevat ovat koonneet ja kokoavat listoja eri puolella Suomea seuraavaan kirkolliskokousvaaliin, ja saanevat myös ihan mukavasti menestystä. Odotan mielenkiinnolla ja luottavaisin mielin uutta kirkolliskokouskautta, olin sitten mukana edustajana tai toisten taustajoukoissa.
Kirkolliskokouksen tehtävä nousee historiasta ja muutoksesta (11.11.2011)
Kirkolliskokouksen nelivuotiskauden viimeinen istuntoviikko päättyi juuri arkkipiispan komeaan puheeseen. Hän puhui kirkon ja kirkolliskokouksenkin tehtävästä, joka nousee historiasta ja muutoksesta. Jumalan antaman elämän luonne on muuttuva - kirkko on matkalla oleva Jumalan kansa. Juuri muutoksen vuoksi kirkolliskokousta arkkipiispan mukaan tarvitaan. Raamattu ei kerro staattisesta vaan muuttuvasta todellisuudesta. Raamattu on yksi ja muuttumaton, mutta sen sisäinen maailma ei ole saattinen. Jumala on jatkuvasti uutta luova.
Arkkipiispa puhui tämän ajan muutoksen nopeudesta ja toisaalta hitaammasta muutoksesta, jota on vaikeampaa nähdä, muutoksesta, jonka osa olemme. Kvartaalimaailmassa katsotaan harvoin kunnolla taaksepäin tai eteenkäänpäin, eletään hetkessä. Kirkolle keskeisiä ovat kuitenkin nimenomaan hitaat muutokset, syvät muutokset, pitkät virrat. Kirkon työn arvo ja merkitys, perusta koskee sitä, mikä muuttuu hitaasta tei ei lainkaan.
Kirkon vauhti on kävelyvauhti, arkkipiispa sanoi, ei juoksu (ja lisäsi, että ehkä tämän vuoksi puhutaan apostolinkyydistä). Kävelyvauhdilla voi erottaa ja tunnistaa ihmiset. Ja välillä on myös pysähdyttävä, kumarrettava Jumalan edessä. Me saamme "maailman muutosten uuvuttamina levätä Jumalan muuttumattomuudessa. Tämä ei ole muuttuvan maailman todellisuutta, vaan ulottuu sen alle. Siihen todellisuuteen me saamme liittyä messussa, ehtoollisessa, jota on toistettu kaksi tuhatta vuotta.
Omat, ehkä aika paljon vähemmän runolliset päätössanani lisään blogiin vielä lähipäivinä. On aika summata tätä nelivuotiskautta, tunnelmia ja näköaloja tulevaisuuteen.
Arkkipiispa puhui tämän ajan muutoksen nopeudesta ja toisaalta hitaammasta muutoksesta, jota on vaikeampaa nähdä, muutoksesta, jonka osa olemme. Kvartaalimaailmassa katsotaan harvoin kunnolla taaksepäin tai eteenkäänpäin, eletään hetkessä. Kirkolle keskeisiä ovat kuitenkin nimenomaan hitaat muutokset, syvät muutokset, pitkät virrat. Kirkon työn arvo ja merkitys, perusta koskee sitä, mikä muuttuu hitaasta tei ei lainkaan.
Kirkon vauhti on kävelyvauhti, arkkipiispa sanoi, ei juoksu (ja lisäsi, että ehkä tämän vuoksi puhutaan apostolinkyydistä). Kävelyvauhdilla voi erottaa ja tunnistaa ihmiset. Ja välillä on myös pysähdyttävä, kumarrettava Jumalan edessä. Me saamme "maailman muutosten uuvuttamina levätä Jumalan muuttumattomuudessa. Tämä ei ole muuttuvan maailman todellisuutta, vaan ulottuu sen alle. Siihen todellisuuteen me saamme liittyä messussa, ehtoollisessa, jota on toistettu kaksi tuhatta vuotta.
Omat, ehkä aika paljon vähemmän runolliset päätössanani lisään blogiin vielä lähipäivinä. On aika summata tätä nelivuotiskautta, tunnelmia ja näköaloja tulevaisuuteen.
Päätökset kirkkoherran vaalitavasta ja diakonaatista (10.11.2011)
Tämän viikon isoimmat asiat: kirkkoherran vaalitapa ja diakonaatti on tällä kertaa käsitelty loppuun. Kirkkoherran vaalitapaa päätettiin eilen muuttaa (lähes yksimielisesti) muun muassa niin, että jatkossa seurakunnat voivat pyytää välillistä vaalia suoran kansanvaalin sijaan. Tämä on tärkeää etenkin niissä monissa seurakunnissa, joissa suora kansanvaali ei kerta kaikkiaan toimi. Omassa seurakunnassani, Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa, äänesti edellisessä kirkkoherranvaalissa alle 3 prosenttia seurakuntalaisista, ja mekin, jotka äänestimme, teimme sen aika vähin tiedoin. Näytesaarnat ja paneelikeskustelut antavat vain vähän osviittaa siitä, miten pätevä ja sopiva henkilö on johtamaan seurakuntaa.
Suora kansanvaali säilyy kuitenkin edelleen ensisijaisena vaihtoehtona, ja välillistä vaalia pitää erikseen pyytää. Tällä järjestyksellä haluttiin mm. varmistaa, että saataisiin vaaliin edes jokin muutos kirkolliskokouksessa hyväksytyksi.
Diakonaattiuudistus sen sijaan päätettiin tänään lähettää takaisin kirkkohallituksen valmisteltavaksi vielä muutaman yksityiskohdan osalta. Vielä tarvittavat selvennykset ovat verrattain vähäisiä siihen nähden, mistä on jo yhteinen näkemys. Myös tahtotila diakonaatin edistämiseksi on ollut vahva ainakin kirkolliskokouksen valiokunnissa ja piispainkokouksella. Uudistusta pidetään perusteltuna ja tarpeellisena. Odotan, että esitys diakonaattiuudistuksesta tulee seuraavan kirkolliskokouksen käsiteltäväksi verrattain pian.
Tänään hyväksyttiin myös Kirkon keskusrahaston talousarvio ensi vuodelle sekä toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2012-2014. Isoja taloudellisia linjoja siis. Linjat ovat niin isoja, että paha niihin on puuttua tässä vaiheessa. Varmaan siksi talousarvion käsittelyn yhteydessä jumitetaan käytännössä aina puhumaan jostakin yksityiskohdasta, yleensä jostakin yksittäisestä talousarvioaloitteesta. Tänään käsittelyyn otettiin kuitenkin Pikku Kakkonen, josta sitten puhuttiinkin vähintään 10 puheenvuoron verran. Keskustelun motiivi oli vilpitön ja hyvä: edistää lasten hengellisten ohjelmien saamista esille mediassa. Siitä huolimatta säästän teidät, mahdolliset lukijat yksityiskohdilta. Vakuutan: ette halua tietää. Tai jos haluatte, lukekaa kirkolliskokouksen sivuilta asiasta käytetyt puheenvuorot, mm. Riku Rinteen hieno ”jos tämä esitys olisi Facebook-päivitys, luulen, että Jeesus tykkäisi siitä”.
Koko viikon ilmassa leijunut haikeus tiivistyy viikon loppua kohden. Monelle tämä kausi on varmuudella viimeinen, ja valiokunnissa, muissa ryhmissä ja käytävillä nostalgisoidaan ja kiitellään yhteistyöstä. Perustevaliokuntakin kokoontui vielä tänään epämuodolliseen yhteiseen hetkeen. Voin jakaa tuossa tilanteessa esitetyn ajatuksen tai toiveen siitä, että vaikka olemme olleet joistakin asioista jopa lähes täysin eri mieltä, meillä on ollut hengellinen yhteys. Veisasimme yhdessä Herraa hyvää kiittäkää, ja ainakin minä jaksan vielä tuota hengellistä yhteyttä toivoa.
Illalla vietetään nelivuotiskauden päättäjäisjuhlaa opistolla ja huomenna on vielä aamumessu Maarian kirkossa sekä näillä näkymin aamupäivän verran päätöksiä ennen kuin tämän nelivuotiskauden viimeinen kokousviikko päättyy.
Suora kansanvaali säilyy kuitenkin edelleen ensisijaisena vaihtoehtona, ja välillistä vaalia pitää erikseen pyytää. Tällä järjestyksellä haluttiin mm. varmistaa, että saataisiin vaaliin edes jokin muutos kirkolliskokouksessa hyväksytyksi.
Diakonaattiuudistus sen sijaan päätettiin tänään lähettää takaisin kirkkohallituksen valmisteltavaksi vielä muutaman yksityiskohdan osalta. Vielä tarvittavat selvennykset ovat verrattain vähäisiä siihen nähden, mistä on jo yhteinen näkemys. Myös tahtotila diakonaatin edistämiseksi on ollut vahva ainakin kirkolliskokouksen valiokunnissa ja piispainkokouksella. Uudistusta pidetään perusteltuna ja tarpeellisena. Odotan, että esitys diakonaattiuudistuksesta tulee seuraavan kirkolliskokouksen käsiteltäväksi verrattain pian.
Tänään hyväksyttiin myös Kirkon keskusrahaston talousarvio ensi vuodelle sekä toiminta- ja taloussuunnitelma vuosille 2012-2014. Isoja taloudellisia linjoja siis. Linjat ovat niin isoja, että paha niihin on puuttua tässä vaiheessa. Varmaan siksi talousarvion käsittelyn yhteydessä jumitetaan käytännössä aina puhumaan jostakin yksityiskohdasta, yleensä jostakin yksittäisestä talousarvioaloitteesta. Tänään käsittelyyn otettiin kuitenkin Pikku Kakkonen, josta sitten puhuttiinkin vähintään 10 puheenvuoron verran. Keskustelun motiivi oli vilpitön ja hyvä: edistää lasten hengellisten ohjelmien saamista esille mediassa. Siitä huolimatta säästän teidät, mahdolliset lukijat yksityiskohdilta. Vakuutan: ette halua tietää. Tai jos haluatte, lukekaa kirkolliskokouksen sivuilta asiasta käytetyt puheenvuorot, mm. Riku Rinteen hieno ”jos tämä esitys olisi Facebook-päivitys, luulen, että Jeesus tykkäisi siitä”.
Koko viikon ilmassa leijunut haikeus tiivistyy viikon loppua kohden. Monelle tämä kausi on varmuudella viimeinen, ja valiokunnissa, muissa ryhmissä ja käytävillä nostalgisoidaan ja kiitellään yhteistyöstä. Perustevaliokuntakin kokoontui vielä tänään epämuodolliseen yhteiseen hetkeen. Voin jakaa tuossa tilanteessa esitetyn ajatuksen tai toiveen siitä, että vaikka olemme olleet joistakin asioista jopa lähes täysin eri mieltä, meillä on ollut hengellinen yhteys. Veisasimme yhdessä Herraa hyvää kiittäkää, ja ainakin minä jaksan vielä tuota hengellistä yhteyttä toivoa.
Illalla vietetään nelivuotiskauden päättäjäisjuhlaa opistolla ja huomenna on vielä aamumessu Maarian kirkossa sekä näillä näkymin aamupäivän verran päätöksiä ennen kuin tämän nelivuotiskauden viimeinen kokousviikko päättyy.
Kirkon tulevaisuuteen aukeaa näköaloja esi-konstantinolaisesta ajasta (9.11.2011)
Tänään on täysistunnossa keskusteltu yleisvaliokunnan mietinnöstä Kirkon tulevaisuusselonteosta. Tai on siellä itse asiassa paljon muustakin keskusteltu kuin mietinnöstä. Edustajat käyttävät tilaisuuden ns. testamenttipuheiden (tai saarnojen) pitämiseen tässä yhteydessä. Koska käsiteltävänä on väljästi ottaen kirkon tulevaisuus, voi hyvin käsitellä kaikkea, mikä tuohon tulevaisuuteen liittyy – eli ihan mitä tahansa kirkkoon vähänkin liittyvää – etenkin jos tietää, että on käyttämässä viimeisen puheenvuoronsa kirkolliskokouksessa. Halutaan sanoa viimeinen painava sana vielä viimeisen kerran täällä. Puhutaan siitä, minkälaiset perheet ovat oikeanlaisia, puhutaan omista uskonkokemuksista, puhutaan Helsingin seurakuntayhtymän lähetysmäärärahapäätöksistä ja niin edelleen.
Kauniitakin puhutaan, edustajia ja kirkolliskokousvuosia kiitellään. ”Täällä on mukavia ihmisiä, ja he ovat vakavissaan, tosissaan rakentamassa kirkkoa” (muistinvarainen lainaus) muun muassa sanoi edustaja Leppänenkin. Totta on. Silti vähän mietityttää, onko täysistunto joidenkin puheiden paras areena. Tämä on ollut kesto-ärsytyksenaiheeni koko nelivuotiskauden. Rajoittamatonta puheoikeutta väärinkäytetään ja yli sata ihmistä kuuntelee (tai on ainakin läsnä). Siitä kertyy äkkiä aika monta työtuntia. Tämä on erityisen ärsyttävää silloin, kun valiokuntatyöskentelyä joudutaan täysistuntojen venymisen vuoksi jatkamaan yömyöhään. Itse en tällä viikolla ole yötöihin joutunut. Perustevaliokunta sai ainoan asiansa (lausunto diakonaatista) valmiiksi maanantaina, ja sen jälkeen meillä on ollut vapaata aina, kun agendalla on ollut valiokuntatyöskentelyä. Tämä on aika poikkeuksellista. Kollegani perustevaliokunnassa sanoikin, että teimme nämä vapaat tunnit niin sanotusti sisään vuosi sitten, kun rustasimme mietintöä parisuhteensa rekisteröineiden kanssa rukoilemisesta iltamyöhään.
Mutta käytettiin tulevaisuusselonteko-mietintöön liittyen asiallisiakin puheenvuoroja. Piispa Heikka puhui asiasta, joka on esillä myös piispainkokouksen lausunnossa tulevaisuusselonteosta. Suomessakin ollaan siirtymässä niin sanottuun jälki-konstantinolaiseen aikaan, jolloin kytkös maallisen vallan ja kirkon välillä on purkautumassa (tämä kytkös alkoi, kun keisari Konstantinus kääntyi kristityksi 300-luvulla). Heikan ja piispainkokouksen lausunnon mukaan kirkot voisivat saada arvokkaita näkökulmia esi-konstantinolaiselta ajalta. Siis tulevaisuuden eväitä voisikin löytyä menneisyydestä – varhaisilta kristityiltä.
Kirkko on ollut maallisen, julkisen vallan kyljessä nimenomaan Euroopassa. Esimerkiksi USA:ssa kirkot ovat lähtökohtaiseksi osa kansalaisyhteiskuntaa, jopa sen perusta. Olen tutkimuselämässäni pohtinut Suomen ev.-lut. kirkon siirtymää julkisen vallan läheisyydestä kohti kansalaisyhteiskuntaa: Ks. esim. Anne Birgitta Pessin kanssa kirjoittamamme artikkeli: http://kargiravax.appspot.com/jcs.oxfordjournals.org/content/early/2011/09/20/jcs.csr087.extract
Kirkko voi olla mitä suurimmassa määrin julkinen ja poliittinen toimija, vaikka se siirtyisikin osaksi kansalaisyhteiskuntaa. Tätä julkista toimijuutta voi edustaa muun muassa kirkon vaikuttamistoiminta, profeetallinen ääni oikeudenmukaisuuskysymyksissä. Kirkko, joka ei ole julkisen vallan kyljessä, voi luontevammin kritisoida julkisen vallan toimia, jotka ovat ristiriidassa kirkon näkemyksen kanssa. Tällaisia toimia ja niiden kritiikkiä ovat jo edustaneet mm. turvapaikanhakijoiden ja ylivelkaantuneiden puolustaminen ja heihin kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden ja armottomuuden vastustaminen yhteiskunnassa. Kansalaisyhteiskuntaa lähellä oleva kirkko voisi toteuttaa kansalaisyhteiskunnan molempia keskeisiä rooleja: sanoja ja tekoja, poliittista (kirkon tapauksessa profeetallista) ja palvelevaa tehtävää.
Samoilla linjoilla on monin kohdin piispainkokouksen lausunto, mutta ammentaa nämä tehtävät siis selkeämmin kristittyjen toiminnasta esi-konstantinolaisena aikana. Silloinkin ympäristö oli moniuskontoinen, eivätkä vallanpitäjät olleet aina suopeita kristinuskoa kohtaan. Tuolloin kristinuskon menestymiseen vaikuttivat erityisesti seuraavat asiat: 1. Diakoninen vastuu kaikista (köyhiä ja kärsiviä autettiin esim. tautiepidemioiden aikana), 2. evankeliumi kontekstin mukaan (uskolla oli oma identiteetti, mutta sitä ilmaistiin yhteydessä ympäröivään kulttuuriin) ja 3. vahva teologinen perusta (joka sulki sisäänsä suuren moninaisuuden vaikka piti kiinni ykseydestä). Aika asiallisia näkökulmia myös meidän ajassamme. On jotenkin hienoa, että kristittyjen toiminta paitsi nousee samasta ytimestä kaikkina aikoina, voi myös saada samanlaisia ilmenemismuotoja kaikkina aikoina.
Piispainkokouksen lausunto on niin oiva, että liitän tähän vielä suoran lainauksen siitä, mitä lausunnon mukaan pitäisi kirkossa pitää keskeisinä suuntaviivoina suunnittelussa ja päätöksenteossa:
• Lähimmäisenrakkauden toteuttaminen diakoniana (diakonisuus)
• Valmius perustella uskoa älyllisesti ja kyky puhutella ihmisiä kokonaisvaltaisesti (teologisuus)
• Kyky ilmaista yhteinen usko erilaisissa kulttuurikonteksteissa ja näin ilmentää ykseyttä moninaisuudessa (kontekstuaalisuus)
• Valmius omaksua myös vastakulttuurinen rooli Jumalan valtakunnan arvojen takia (profeetallisuus)
Juuri näin.
Kauniitakin puhutaan, edustajia ja kirkolliskokousvuosia kiitellään. ”Täällä on mukavia ihmisiä, ja he ovat vakavissaan, tosissaan rakentamassa kirkkoa” (muistinvarainen lainaus) muun muassa sanoi edustaja Leppänenkin. Totta on. Silti vähän mietityttää, onko täysistunto joidenkin puheiden paras areena. Tämä on ollut kesto-ärsytyksenaiheeni koko nelivuotiskauden. Rajoittamatonta puheoikeutta väärinkäytetään ja yli sata ihmistä kuuntelee (tai on ainakin läsnä). Siitä kertyy äkkiä aika monta työtuntia. Tämä on erityisen ärsyttävää silloin, kun valiokuntatyöskentelyä joudutaan täysistuntojen venymisen vuoksi jatkamaan yömyöhään. Itse en tällä viikolla ole yötöihin joutunut. Perustevaliokunta sai ainoan asiansa (lausunto diakonaatista) valmiiksi maanantaina, ja sen jälkeen meillä on ollut vapaata aina, kun agendalla on ollut valiokuntatyöskentelyä. Tämä on aika poikkeuksellista. Kollegani perustevaliokunnassa sanoikin, että teimme nämä vapaat tunnit niin sanotusti sisään vuosi sitten, kun rustasimme mietintöä parisuhteensa rekisteröineiden kanssa rukoilemisesta iltamyöhään.
Mutta käytettiin tulevaisuusselonteko-mietintöön liittyen asiallisiakin puheenvuoroja. Piispa Heikka puhui asiasta, joka on esillä myös piispainkokouksen lausunnossa tulevaisuusselonteosta. Suomessakin ollaan siirtymässä niin sanottuun jälki-konstantinolaiseen aikaan, jolloin kytkös maallisen vallan ja kirkon välillä on purkautumassa (tämä kytkös alkoi, kun keisari Konstantinus kääntyi kristityksi 300-luvulla). Heikan ja piispainkokouksen lausunnon mukaan kirkot voisivat saada arvokkaita näkökulmia esi-konstantinolaiselta ajalta. Siis tulevaisuuden eväitä voisikin löytyä menneisyydestä – varhaisilta kristityiltä.
Kirkko on ollut maallisen, julkisen vallan kyljessä nimenomaan Euroopassa. Esimerkiksi USA:ssa kirkot ovat lähtökohtaiseksi osa kansalaisyhteiskuntaa, jopa sen perusta. Olen tutkimuselämässäni pohtinut Suomen ev.-lut. kirkon siirtymää julkisen vallan läheisyydestä kohti kansalaisyhteiskuntaa: Ks. esim. Anne Birgitta Pessin kanssa kirjoittamamme artikkeli: http://kargiravax.appspot.com/jcs.oxfordjournals.org/content/early/2011/09/20/jcs.csr087.extract
Kirkko voi olla mitä suurimmassa määrin julkinen ja poliittinen toimija, vaikka se siirtyisikin osaksi kansalaisyhteiskuntaa. Tätä julkista toimijuutta voi edustaa muun muassa kirkon vaikuttamistoiminta, profeetallinen ääni oikeudenmukaisuuskysymyksissä. Kirkko, joka ei ole julkisen vallan kyljessä, voi luontevammin kritisoida julkisen vallan toimia, jotka ovat ristiriidassa kirkon näkemyksen kanssa. Tällaisia toimia ja niiden kritiikkiä ovat jo edustaneet mm. turvapaikanhakijoiden ja ylivelkaantuneiden puolustaminen ja heihin kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden ja armottomuuden vastustaminen yhteiskunnassa. Kansalaisyhteiskuntaa lähellä oleva kirkko voisi toteuttaa kansalaisyhteiskunnan molempia keskeisiä rooleja: sanoja ja tekoja, poliittista (kirkon tapauksessa profeetallista) ja palvelevaa tehtävää.
Samoilla linjoilla on monin kohdin piispainkokouksen lausunto, mutta ammentaa nämä tehtävät siis selkeämmin kristittyjen toiminnasta esi-konstantinolaisena aikana. Silloinkin ympäristö oli moniuskontoinen, eivätkä vallanpitäjät olleet aina suopeita kristinuskoa kohtaan. Tuolloin kristinuskon menestymiseen vaikuttivat erityisesti seuraavat asiat: 1. Diakoninen vastuu kaikista (köyhiä ja kärsiviä autettiin esim. tautiepidemioiden aikana), 2. evankeliumi kontekstin mukaan (uskolla oli oma identiteetti, mutta sitä ilmaistiin yhteydessä ympäröivään kulttuuriin) ja 3. vahva teologinen perusta (joka sulki sisäänsä suuren moninaisuuden vaikka piti kiinni ykseydestä). Aika asiallisia näkökulmia myös meidän ajassamme. On jotenkin hienoa, että kristittyjen toiminta paitsi nousee samasta ytimestä kaikkina aikoina, voi myös saada samanlaisia ilmenemismuotoja kaikkina aikoina.
Piispainkokouksen lausunto on niin oiva, että liitän tähän vielä suoran lainauksen siitä, mitä lausunnon mukaan pitäisi kirkossa pitää keskeisinä suuntaviivoina suunnittelussa ja päätöksenteossa:
• Lähimmäisenrakkauden toteuttaminen diakoniana (diakonisuus)
• Valmius perustella uskoa älyllisesti ja kyky puhutella ihmisiä kokonaisvaltaisesti (teologisuus)
• Kyky ilmaista yhteinen usko erilaisissa kulttuurikonteksteissa ja näin ilmentää ykseyttä moninaisuudessa (kontekstuaalisuus)
• Valmius omaksua myös vastakulttuurinen rooli Jumalan valtakunnan arvojen takia (profeetallisuus)
Juuri näin.
Kirkollisesta päätöksenteosta (8.11.2011)
Saimme perustevaliokunnassa eilen valmiiksi lausuntomme diakonaatista (lakivaliokunnalle, joka tekee asiasta varsinaisen mietinnön). Diakonaatti-kysymyshän on ollut monipolvinen ja diakonaattia on kirkkoon yritetty saada jo käsittääkseni nelisenkymmentä vuotta. Tämä aiheuttaa luonnollisesti turhautumista ja vinoja kommentteja kirkollisen päätöksenteon tehokkuudesta.
Diakonaatti-kysymyksen pitkä prosessi ei kuitenkaan kerro pelkästään kirkon kyvyttömyydestä uudistuksiin. Diakonaatin teologinen ulottuvuus on näiden vuosien aikana kehittynyt aika lailla. Diakonaatin teologiaa on aivan aidosti tämän prosessin aikana ja yhteydessä luotu – piispainkokous, perustevaliokunta, eri työryhmät ja toki myös diakonian tutkijat ovat prosessin aikana kehittäneet diakonaatin teologiaa. Tämä ehkä selittää osaltaan (joskaan ei kokonaan) tämän asian pitkän prosessin. Sekä piispainkokouksen että perustevaliokunnan näkökulma tämänkertaiseen esitykseen on, että siinä on joitain ongelmia (erityisesti liittyen vokaatioon ja ordinaatioon – mm. kysymys onko vihkimys kelpoisuusehto, jote se nykyisessä esityksessä ei ole). Silti asiaa pidetään yleisesti tärkeänä ja perusteltuna viedä eteenpäin.
Kirkollisen päätöksenteon ihmeellisyyksiin olen yhä enemmän saanut perehtyä osana määräenemmistösäännöstyöryhmää (ai että tykkään tästä nimestä). Tämä työryhmä kokoontuu kirkolliskokouksen ulkopuolella, mutta liittyy täällä aiemmin tekemäämme aloitteeseen. Sami Ojalan ensimmäisenä allekirjoittamalla aloitteella esitimme, että määräenemmistösäännösten perusteista tehtäisiin kattava selvitys ja ryhdyttäisiin sen pohjalta toimenpiteisiin säännösten muuttamiseksi tarpeellisilta osin. Itse esityksen sanamuoto kuului: ”siten, että mahdollisesti tarpeettomiksi katsotut määräenemmistövaatimukset poistetaan ja tarpeelliseksi nähtyjä määräenemmistövaatimuksia muokataan tavalla, joka kirkon uskon ja opin ydintä vaarantamatta mahdollistaa nykyistä joustavamman ja tehokkaamman päätöksenteon.” Tällä hetkellähän monien asioiden pitää kirkolliskokouksessa saada ¾ edustajista taakseen, jotta asia menee läpi. Määräenemmistösäännöksen luoma vähemmistövalta suojelee kirkkoa liian nopeilta uudistuksilta, mutta on kyseenalaista onko sen käyttäminen perusteltua esimerkiksi aivan kaikissa kirkkolain muutoksissa (kuten tällä hetkellä). Lisäksi määräenemmistösäännöstä käytetään perustavanlaatuisissa kirkon uskoon ja oppiin liittyvissä kysymyksissä, mutta missään ei ole määritelty, mitkä ovat tällaisia kysymyksiä ja kuka päättää, mitkä tällaisia kysymyksiä ovat.
Kirkolliskokoukselle tekemämme esitys meni siis läpi ja nyt työstämme tuota selvitystä määräenemmistösäännöstyöryhmässä. Siellä olemme käsitelleet aineistoa, josta käy selvästi ilmi, että määräenemmistösäännöstä on kirkolliskokouksessa myös käytetty täysin epäjohdonmukaisesti nimenomaan uskoon ja oppiin liittyen. Työryhmämme saa toivoakseni aikaan esityksen, jolla määräenemmistösäännöksen käyttöön tulee edes hieman lisää tolkkua. Kuten kirkollinen päätöksenteko on monin paikoin osoittanut, asia tuskin tulee lopullisesti valmiiksi, mutta etenee toivottavasti vähän.
Eilen kuulimme myös madonlukuja kirkon taloudesta ja ministeri Räsänen kävi tervehtimässä meitä. Hän puhui ihan tärkeitä asioita uskonnonvapaudesta, muttei voinut vastustaa kiusausta ottaa agendalle myös abortit ja herätysliikkeet. Tänään taas on agendallamme täysistunnossa valiokuntamietintöjä – niistä saattaa jonkin verran syntyä keskusteluakin.
Diakonaatti-kysymyksen pitkä prosessi ei kuitenkaan kerro pelkästään kirkon kyvyttömyydestä uudistuksiin. Diakonaatin teologinen ulottuvuus on näiden vuosien aikana kehittynyt aika lailla. Diakonaatin teologiaa on aivan aidosti tämän prosessin aikana ja yhteydessä luotu – piispainkokous, perustevaliokunta, eri työryhmät ja toki myös diakonian tutkijat ovat prosessin aikana kehittäneet diakonaatin teologiaa. Tämä ehkä selittää osaltaan (joskaan ei kokonaan) tämän asian pitkän prosessin. Sekä piispainkokouksen että perustevaliokunnan näkökulma tämänkertaiseen esitykseen on, että siinä on joitain ongelmia (erityisesti liittyen vokaatioon ja ordinaatioon – mm. kysymys onko vihkimys kelpoisuusehto, jote se nykyisessä esityksessä ei ole). Silti asiaa pidetään yleisesti tärkeänä ja perusteltuna viedä eteenpäin.
Kirkollisen päätöksenteon ihmeellisyyksiin olen yhä enemmän saanut perehtyä osana määräenemmistösäännöstyöryhmää (ai että tykkään tästä nimestä). Tämä työryhmä kokoontuu kirkolliskokouksen ulkopuolella, mutta liittyy täällä aiemmin tekemäämme aloitteeseen. Sami Ojalan ensimmäisenä allekirjoittamalla aloitteella esitimme, että määräenemmistösäännösten perusteista tehtäisiin kattava selvitys ja ryhdyttäisiin sen pohjalta toimenpiteisiin säännösten muuttamiseksi tarpeellisilta osin. Itse esityksen sanamuoto kuului: ”siten, että mahdollisesti tarpeettomiksi katsotut määräenemmistövaatimukset poistetaan ja tarpeelliseksi nähtyjä määräenemmistövaatimuksia muokataan tavalla, joka kirkon uskon ja opin ydintä vaarantamatta mahdollistaa nykyistä joustavamman ja tehokkaamman päätöksenteon.” Tällä hetkellähän monien asioiden pitää kirkolliskokouksessa saada ¾ edustajista taakseen, jotta asia menee läpi. Määräenemmistösäännöksen luoma vähemmistövalta suojelee kirkkoa liian nopeilta uudistuksilta, mutta on kyseenalaista onko sen käyttäminen perusteltua esimerkiksi aivan kaikissa kirkkolain muutoksissa (kuten tällä hetkellä). Lisäksi määräenemmistösäännöstä käytetään perustavanlaatuisissa kirkon uskoon ja oppiin liittyvissä kysymyksissä, mutta missään ei ole määritelty, mitkä ovat tällaisia kysymyksiä ja kuka päättää, mitkä tällaisia kysymyksiä ovat.
Kirkolliskokoukselle tekemämme esitys meni siis läpi ja nyt työstämme tuota selvitystä määräenemmistösäännöstyöryhmässä. Siellä olemme käsitelleet aineistoa, josta käy selvästi ilmi, että määräenemmistösäännöstä on kirkolliskokouksessa myös käytetty täysin epäjohdonmukaisesti nimenomaan uskoon ja oppiin liittyen. Työryhmämme saa toivoakseni aikaan esityksen, jolla määräenemmistösäännöksen käyttöön tulee edes hieman lisää tolkkua. Kuten kirkollinen päätöksenteko on monin paikoin osoittanut, asia tuskin tulee lopullisesti valmiiksi, mutta etenee toivottavasti vähän.
Eilen kuulimme myös madonlukuja kirkon taloudesta ja ministeri Räsänen kävi tervehtimässä meitä. Hän puhui ihan tärkeitä asioita uskonnonvapaudesta, muttei voinut vastustaa kiusausta ottaa agendalle myös abortit ja herätysliikkeet. Tänään taas on agendallamme täysistunnossa valiokuntamietintöjä – niistä saattaa jonkin verran syntyä keskusteluakin.
Kirkolliskokous kokoontuu taas (7.11.2011)
Täällä olemme jälleen, Turun Kristillisellä opistolla. Päivä alkoi tämän nelivuotiskauden oletettavasti viimeisen istuntoviikon kunniaksi messulla Turun huikeassa Tuomiokirkossa. Piispa Riekkinen saarnasi hienosti ja eksegeettisesti kiehtovasti, kirjoitan siitä lisää jos suinkin ehdin. Majoitun tällä kertaa Turun keskustassa (luostarissa!), mikä vähentää vapaa-aikaa kun pitää hankkiutua opistolle ja täältä pois. Täysistuntojen aikana en halua kirjoittaa, vaikka jotkut läppäreitään salissa naputtelevatkin.
Tällä viikolla keskusteltaneen eniten diakonaatti-uudistuksesta sekä kirkkoherran vaalitavan uudistamisesta. Näitä mietintöjä käsitellään myöhemmin. Teologisesti ja periaatteellisesti erittäin tärkeä asia on myös kirkkohallituksen esitys niiden ihmisten kirkkoon liittymisestä, joilla ei ole kotipaikkakuntaa. Kyseessä ovat siis maahanmuuttajat. He eivät siis tällä hetkellä pysty liittymään kirkkoon, jos heillä ei ole kotipaikkakuntaa (jos asuvat esim. vastaanottokeskuksessa ja odottavat oleskelulupapäätöksiä ym.). Pöyristyttävää! Emme voi kastaa tai ottaa kirkon yhteyteen, sakramenttien ja toimitusten piiriin ihmisiä byrokratian vuoksi! Tämä toivottavasti muuttuu erittäin pikaisesti.
Tänään iltapäivällä meitä tulee tapaamaan sisäasiainministeri Päivi Räsänen. Mielenkiintoista.
Kirjoittelen keskusteluista ja päätöksista mahdollisuuksien mukaan viikon mittaan. Mitään suunnattoman järisyttävää ei tällä viikolla varmaankaan ole luvassa. Oman haikeutensa viikkoon tekee se, että monelle tämä viikko on kirkolliskokouksessa viimeinen - ainakin oletettavasti: periaatteessa on mahdollista pitää vielä ylimääräinen istunto keväällä.
Tällä viikolla keskusteltaneen eniten diakonaatti-uudistuksesta sekä kirkkoherran vaalitavan uudistamisesta. Näitä mietintöjä käsitellään myöhemmin. Teologisesti ja periaatteellisesti erittäin tärkeä asia on myös kirkkohallituksen esitys niiden ihmisten kirkkoon liittymisestä, joilla ei ole kotipaikkakuntaa. Kyseessä ovat siis maahanmuuttajat. He eivät siis tällä hetkellä pysty liittymään kirkkoon, jos heillä ei ole kotipaikkakuntaa (jos asuvat esim. vastaanottokeskuksessa ja odottavat oleskelulupapäätöksiä ym.). Pöyristyttävää! Emme voi kastaa tai ottaa kirkon yhteyteen, sakramenttien ja toimitusten piiriin ihmisiä byrokratian vuoksi! Tämä toivottavasti muuttuu erittäin pikaisesti.
Tänään iltapäivällä meitä tulee tapaamaan sisäasiainministeri Päivi Räsänen. Mielenkiintoista.
Kirjoittelen keskusteluista ja päätöksista mahdollisuuksien mukaan viikon mittaan. Mitään suunnattoman järisyttävää ei tällä viikolla varmaankaan ole luvassa. Oman haikeutensa viikkoon tekee se, että monelle tämä viikko on kirkolliskokouksessa viimeinen - ainakin oletettavasti: periaatteessa on mahdollista pitää vielä ylimääräinen istunto keväällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)