Kirkon ja yhteiskunnan erottaminen on keinotekoista

Kuntien ja seurakuntien yhteistyötä tutkiva kirkkososiologikollegani Valdemar Kallunki vieraskynäilee tämän päivän HS:ssa (12.11.2009 A2, ”Krusifiksit eivät edusta Italiassa pelkästään uskonnollisuutta”) liittyen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun ns. Italian krusifiksitapauksessa. Hän kirjoittaa, että uskonnollisen ja maallisen erottaminen on moniulotteisempi kysymys kuin aina ymmärretään. Kristinuskon merkitys eurooppalaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa on läpitunkevaa, joskin uskonto näkyy eri maissa ja eri kulttuureissa eri tavoin. Esimerkkinä uskonnon ja julkisen elämän sekoittumisesta Kallunki käyttää uskonnollisten symbolien sekoittumista kansalliseen kulttuuriin (Suomen lipun risti ja suvivirsi, Italian julkisten tilojen krusifiksit, samoin amerikkalaisten setelirahojen viittaukset Jumalaan). Tämä on jälleen yksi muistutus siitä, että uskonto ja kulttuuri vaikuttavat aina toisiinsa.

Kirjoitus viittaa myös tunnustukselliseen ateismiin, joka uskoo, että yhteiskunnan olisi mahdollista irtautua taustalla olevan uskonnon vaikutusalasta. Kuten Kallunki kirjoituksessaan oivasti osoittaa, käsitys on virheellinen. Suomalainen yhteiskunta ja luterilaisuus ovat kehittyneet vuorovaikutuksessa vuosisatoja. Kiinnostavaa kyllä, sama yhteiskunnan ja uskonnon irtautumisen toive on nähtävissä tietyllä tavalla myös uskonnon kentällä. Kirkossamme on henkilöitä, jotka edustavat tunnustuksellisten ateistien kanssa samankaltaista logiikkaa.

Siinä missä ateistit näkevät kirkon (ja ylipäätään uskonnon) jonain pahana, joka tulee pitää erossa yhteiskunnasta, näkevät eräät kirkossa toimivat ryhmät ja henkilöt yhteiskunnan jonain pahana, joka tulee pitää erossa kirkosta. Jälkimmäinen näkyy useissa keskusteluissa vaikkapa kirkolliskokouksessa. Yleinen, yhteiskunnallinen lainsäädäntö nähdään uhkana, yleinen mielipide vääränä, ja ”maailma” pahana. Sekä tunnustuksellisten ateistien että yhteiskunnasta eristäytyvää kirkkoa havittelevien näkemys on paitsi todellisuudesta irrallinen myös potentiaalisen vaarallinen. Eristetty tai eristäytynyt uskonnollisuus (tai mikä tahansa ideologia) voi tunnetusti olla haitallinen paitsi yksilöille myös yhteiskunnille.

Kiinnostavaa kuitenkin on, että totuuden omistajilla on sama logiikka, oli kyse sitten uskonnollisesta tai ateistisesta totuudesta.

Yksityisetsiviä ja pakollista vapaaehtoistoimintaa

Paluu kirkolliskokouksesta on tapahtunut, niin fyysisesti kuin vähän henkisestikin. Junamatkalla Turusta Helsinkiin luin uuden kirkkososiologian pro gradu –seminaarin opiskelijoiden tutkimussuunnitelmia. Seminaari kokoontui ensimmäisen kerran juuri kirkolliskokousviikolla, jolloin en päässyt uusia opiskelijoita tapaamaan, mutta seuraava istunto on alkavalla viikolla. Uuden seminaarin alkaminen on kiehtovaa monellakin tavalla, ei vähiten opiskelijoiden jännittävien tutkimusaiheiden vuoksi.

Tänä lukuvuonna opiskelijamme tutkivat mm. piispojen ja lähetysjärjestöjen tahdonilmaisua (liittyen naispappeuden torjuvien herätysliikkeiden toimintaan kirkossa), väliportaan johtajien kokemuksia strategian jalkauttamisesta seurakuntaliitoksissa sekä kirkon ja ay-liikkeen yhteistyötä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, opiskelijoiden töiden mukana eläminen suunnitelmavaiheesta tuloksiin ja valmiiseen graduun on kiehtovaa. Tutkielman tai minkä tahansa tutkimuksen tekeminen on parhaimmillaan kuin salapoliisityötä. Ohjaajat saavat olla etsivätoimiston esimiehiä, jotka ohjaavat yksityisetsiviä erilaisten tapausten selvittelyssä. Mitä olet saanut selville, mistä siinä on kyse? Mitä tuo tarkoittaa, mikä sitä voisi selittää? Mistä saisit lisää tietoa, millaista tietoa tarvitset, jotta asia selviää? Seminaari-istunnoissa keskustelemme työkaluista ja menetelmistä, ja pohdimme yhdessä ratkaisuja kysymyksiin. Parhaimmillaan etsivätoimiston esimiehet vain seuraavat vierestä, kun kollegiaalinen osaaminen ja innostus vievät kutakin tapausta eteenpäin. Opiskelijoiden osaaminen, keskinäinen tuki ja kannustus sekä kirkkososiologinen keskustelu ovatkin graduistien kanssa työskentelyn isoja iloja kiinnostavien tutkimusteemojen ohella.

Tällä viikolla saan graduseminaarin lisäksi istua lukuisissa kokouksissa. En joka päivä klo 9-20, kuten kirkolliskokousviikolla, mutta ihan riittävästi kuitenkin. Ohjelmassa on mm. erilaisten vapaaehtoisorganisaatioiden ohjausryhmiä sekä Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston kokous. Onneksi en ole koskaan kuulunut niihin ihmisiin, joiden mielestä kokouksissa istuminen on tylsää (kunhan kokoukset ovat hyvin johdettuja ja sisältö sopiva). Parhaimmillaan ne ovat yhtä innostavia, yhteistä ajattelua kehittäviä ja opettavia kuin graduseminaarinkin työskentely. Sen sijaan olen onneton ravintolassa istuja. Kirkolliskokouksessa sain vain kuunnella vieressä, kun edustajat kertailivat edellisten iltojen karaokesuorituksia. Kuulosti hauskalta, ja varmasti parantaa myös edustajien keskinäistä yhteishenkeä sekä sujuvoittaa työskentelyä. Illan istumisen armolahjaa ei kuitenkaan ole annettu kaikille.

Tällä viikolla valmistaudun myös kiinnostavaan konferenssiin Clevelandissa, Yhdysvalloissa. Kyseessä on kolmannen sektorin ja vapaaehtoistoiminnan (Association for Research on Nonprofit Organizations and Voluntary Action, ks. www.arnova.org) konferenssi, jossa esitellään toinen toistaan kiehtovampia tutkimuksia. Aion osallistua ainakin sessioihin, joissa käsitellään arvojen ja/tai uskonnon sekä vapaaehtoistoiminnan yhteyksiä. Itse esittelen kollegojeni kanssa yliopisto-opiskelijoiden vapaaehtoistoimintaohjelmiin liittyvää tutkimusta. Suomessa vielä melko marginaalinen ilmiö, vapaaehtoinen tai pakollinen vapaaehtoistoiminta osana opintoja on monissa tutkimuksemme maissa arkipäivää. Suomessakin siitä innostumisesta on merkkejä. Pakollinen vapaaehtoistoiminta on muuten hieno termi. Itse ilmiöstä ja sen vaikutuksista tarvitaan vielä lisää tutkimustietoa ennen kuin sitä toivoisin laajamittaisesti sovellettavan Suomen oppilaitoksissa.

Viimeistä päivää

Perjantai 6.11.

Taas on viikko vierähtänyt, ja viimeinen kokouspäivä on päättynyt. Täysistunnossa mm. lievennettiin päivään sopivasti (svenska dagen) Ahvenanmaan papiston kielitaitovaatimuksia. Lisäksi pohdittiin kirkon hajanaisen ulkomaantyön evaluointia. Mielestäni asia on tärkeä, ja esimerkiksi päällekkäisyyksiä pitäisi selvittää. Tällä hetkellä eri seurakunnat ja järjestöt jakavat avustuksia ja tukevat toimintaa ulkomailla ilman juurikaan keskinäistä koordinointia. Kirkon ulkomaanapu ja Suomen Lähetysseura ovat tehneet sopimuksen päällekkäisyyksien torjumisesta, mutta esimerkiksi lähetysjärjestöjä on kirkolla monta, ja ystävyysseurakuntatoimintaa paikallisseurakunnissa vaikka kuinka. Toivon, että kirkon lähetysstrategia tulee hyväksytyksi, ja sen yhteydessä tullaan jatkossa myös evaluointia kehittämään.

Viimeisen kokouspäivän täysistunnot ovat yleensä napakoita. Edustajat tietävät, että jos puhutaan paljon, ei päästä suunnitellusti kotiin. Tänään oli muunkinlaista tendenssiä, ja puheenjohtaja olisi mielestäni voinut käyttää valtaansa eräänkin täysin muuta kuin käsiteltävää asiaa käsittelevän puheenvuoron katkaisemiseksi kesken. Puheenjohtajat ovat ihmeen kärsivällisiä, vaikka työjärjestystä rikotaan ja vapaata puheoikeutta väärinkäytetään törkeästi.

Jos ei törkeää niin ainakin merkillistä oli myös se, että eräät herrat ottivat abortti-kysymyksen esille lapsen oikeuksia käsittelevän mietinnön yhteydessä. Esitettiin myös, että Suomen ongelmat vanhustenhuollossa (etenkin tulevaisuudessa) johtuvat ei niinkään poliittisista päätöksistä vaan aborteista. Siis koska Suomessa on tehty abortteja, on huoltosuhteemme vääristynyt. Logiikka on pistämätöntä. Tämä ei ole yllättävää, koska samat herrat ovat myös sitä mieltä, että jos kirkko saa ajantasaisen virkamieslainsäädännön, se tarkoittaa, että hyväksymme samaa sukupuolta olevien liitot. Tietysti olisin ihan iloinen, jos näin tosiaan olisi, kun tuo lainsäädäntö kerran hyväksyttiin.

Päätän viikon hyvillä mielin. Tuo hyväksytty "virkamiespaketti" oli viikon parasta antia, samoin monet hyvät keskustelut (tällä kokousviikolla hotellissa majoittumisen vuoksi uutuutena kahvipöytä- ja käytäväkeskustelujen lisäksi autokeskustelut mm. erinomaisen viisaan edustajakollegani Mikko-Matti Rinta-Harrin kyydissä), ja messut. Osallistuin joka-aamuiseen messuun vain maanantaina ja tänään. Vaikka kolme jäi väliin, on sanottava, että messu päivän aluksi palauttaa hyvin jalat perusasioihin. Vaikka asiat tuntuvat paikoin hyvinkin maallisilta, toiminnan pohja on jossain muussa. Toiminta täällä on työtä täydellisen hyvyyden ja rakkauden, ansaitsemattoman armon ja ikuisen totuuden puolesta - silloinkin, kun ilmisisällöt ovat pykäliä ja byrokratiaa.

Virkamiespaketti läpi!


Torstai 5.11.
Virkamiesoikeudelliset säännökset hyväksyttiin! (Ohessa kuva äänestystuloksesta) Tämä oli merkittävän hieno päätös 13 vuoden episodille. Oikeudenmukaisuus kasvaa ja pelisäännöt selkiytyvät. Muun muassa irtisanomismenettely yksinkertaistuu kun ikivanhasta kurinpitomenettelystä luovuttiin. Päätös oli suuri helpotus. Syrjintäpykälä laista siis puuttuu, mutta yleisen lainsäädännön syrjinnän kielto sitoo kirkkoakin. Kirkon oma syrjintäpykälä menee valmisteluun, ja työtä tulee riittämään sen muotoilussa.

Tänään käytettiin paljon aikaa myös kirkon keskushallinnon uudistukseen, erityisesti KUN:n (Kirkon ulkoasiain neuvosto)ja piispainkokouksen asemista, tehokkuudesta, asioiden valmistelusta ym. keskustelemiseen. Piispa Huovinen vaikutti jopa tuohtuneelta hallintovaliokunnan mietinnöstä. Itse mietintö sekä kirkkohallituksen esitys, josta mietintö oli annettu, löytyvät sivuilta www.evl.fi/kirkolliskokous. Kaikkien yhteinen näky tuntui olevan, että keskushallinnon uudistusta on valmisteltava lisää, ja asia palaa joskus takaisin kirkolliskokoukseen uuden valmistelun jälkeen.

Seuraavaksi lähdemme Turun kaupungin vastaanotolle kaupungintalolle, ja valmistaudumme käsittelemään kasan mietintöjä huomenna, viimeisenä kokouspäivänä tällä kertaa.

Mietintöjä ja arkkipiispan ominaisuuksia


Tänään aamun täysistunnossa hyväksyttiin kirkolliskokouksen uusi työjärjestys sekä Signe Jauhiaisen ensimmäisenä allekirjoittama aloite nuorten osallisuuden kasvattamisesta (aloitteet, valiokuntien niistä antamat mietinnöt sekä kaikki käytetyt puheenvuorot löytyvät sivuilta www.evl.fi/kirkolliskokous). Hyviä asioita molemmat.

Valiokuntamme työsti tänään kirkkoherran vaalitapa-asiaa (ks. kuva, jossa ei näy, että perustevaliokunnassa on kyllä naisiakin), josta perustevaliokunta on jo aiemmin lausunut, että kyseessä on tarkoituksenmukaisuuskysymys eikä sen syvempiä perusteita vaalitavan valinnalle suuntaan tai toiseen ole (suora kansanvaali vai välillinen, kirkkovaltuuston /seurakuntaneuvoston toteuttama vaali). Pohdittavaa silti riittää. Valitsijamiehissä taas valmistelimme kirkon ulkoasiain neuvoston kokoonpanoa (ja äänestimme saliin vietävästä esityksestä) sekä uuden kansliapäällikön ja kirkon ulkoasiain osaston johtajan valintaproseduuria (ajankohtaisia keväällä 2010).

Iltapäivällä oli kirkkohallituksen kyselytunti, jossa sivuttiin muun muassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöstä Italian koulujen krusifiksien suhteen (laki ei saa määrätä koulujen seinille krusifikseja). Eräs edustaja oli huolestunut Suomen ja kirkkomme maineesta maailmalla, kun asian oli EIT:een vienyt suomalaissyntyinen nainen. Illalla taas jatkui täysistunto valiokuntamietintöjen käsittelyllä. Edustaja-aloite Porvoon nuorten kirkolliskokouksen äänioikeudesta hiippakuntavaltuustolle hyväksyttiin vastoin valiokunnan mietintöä (kyse oli kyllä laajemmastakin mahdollisuudesta äänioikeuteen erilaisille tahoille, mutta keskustelu tiivistyi tähän). Oman valiokuntani mietintö kummien vähimmäismäärän laskemisesta poikkeustapauksissa yhteen hyväksyttiin.

Päivän varsinaisen työskentelyn jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus arkkipiispan vaaalista. Toiveita tiedoista ja taidoista riitti. Todettiin muun muassa, että olisi hyvä, jos tulevalla arkkipiispalla olisi mukava ja yhteistyökykyinen mies.

Rajattu autonomia on etu

Eilen käsittelimme lakivaliokunnan mietintöä virkamiesoikeudellisista säännöksistä. Keskustelu kesti lähemmäs viisi tuntia, ja kaikki puheenvuorot tulevat pienellä viiveellä sivuille www.evl.fi/kirkolliskokous. En kyllä voi suositella niitä sieltä pieteetillä studeeraamaan, sen verran onnetonta argumentointia oli tarjolla. Ei tietenkään kaikissa puheenvuoroissa. Edustaja Luoma piti virkistävän puheenvuoron kirkon autonomian ja julkisoikeudellisen aseman tasapainosta. Luoma näki tämän tietynlaisen kaksinaisuuden kirkon vahvuutena, ja totesi, että järjestyskin kuuluu kirkon olemukseen. Olen samoilla linjoilla. On sekä kirkon että yhteiskunnan ja molemmissa toimivien ihmisten vahva turva, että kirkon (ja yleensäkin kirkkojen) autonomialla on rajat. Toisaalta on uskonnon turva, että sillä on (ja sillä oikeasti on) autonomiaa oppiinsa liittyvissä asioissa.

Eilisessä keskustelussa ei kuitenkaan ollut kovinkaan syvästi kyse kirkon opista. Homofobia tai naispappeuden pelko kun eivät tietenkään ole osa kirkon oppia, vaan nuo pelot nousevat jostain aivan muusta. Toisinaan vaikuttaa siltä, että oman aseman turvaaminen on tietyille ryhmille se ylin opinkappale. Oikeudenmukaisuus tai kirkon ja sen jäsenten tai työntekijöiden etu jää tällöin aina sivuseikaksi.

On yllättävää, miten raskasta voi joskus olla vain istuminen ja kuunteleminen. Olen yrittänyt suhtautua kaikkiin puheenvuoroihin vakavasti, ja aidosti löytää niistä jotain logiikkaa. Olin etukäteen päättänyt, etten käytä puheenvuoroa tässä asiassa, tässä vaiheessa, mutten lopulta voinut vain istua hiljaa. Yhdenvertaisuuteen ja syrjintään liittyvää tutkimusta tehdessäni olen vakuuttunut, että kirkon työyhteisöihin tarvitaan ajantasaiset pelisäännöt. Tämä on kaikkien osapuolien etu. Samoin kirkon oma syrjintäpykälä on niin monitasoinen ja huolellista valmistelua vaativa asia, että sitä ei kannata tässä vaiheessa jäädä odottamaan, vaan hyväksyä laki nyt tältä osin. Tämähän on yksi lainsäädäntötyön piirre. Laki uudistuu jatkuvasti, eikä ole koskaan valmis.

Asian käsittely jatkunee tänään yksityiskohtaisella käsittelyllä, ja myös valiokuntatyöskentelyä on luvassa iltapäivällä. Perustevaliokunnan pitäisi vielä työstää arkkipiispan ja kirkkoherran valintoihin liittyviä aloitteita. Niistä lisää myöhemmin.

Suolaista ja makeaa

Ensimmäinen varsinainen kirkolliskokouspäivä on takana, 11 tuntia valiokuntatyöskentelyä, lähetekeskusteluja, ruokailua ja kahvittelua. Eniten lähetekeskustelupuheenvuoroja herättivät talousarvioaloitteet, melko pienet summat talouden kokonaisuudessa. Muun muassa Tuomasmessun radiointiin toivottiin rahoitusta, ihan hyvin perustein. Perustevaliokunnassa taas työstimme erityisesti mietintöä kummien vähimmäismäärän muutoksesta. Käytävillä keskustelua ovat herättäneet kirkon keskushallinnon uudistus, virkamiesoikeudelliset säädökset, arkkipiispan vaali ja se, että opistolla tuntuu olevan vähemmän salaattivaihtoehtoja kuin aiemmin. Opetusministeriön tarjoamaa kermakakkua en tänä vuonna verensokerini säästämiseksi maistanut, mutta se näytti yhtä makealta kuin aiempinakin vuosina.

Makeaa antia on myös opistoon pystytetyillä ständeillä, joilla esitellään eri päivinä vähän erilaisia kirkon asioita, tänään Hengellinen elämä verkossa -hanketta ja Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksia. Oli paitsi ilo nähdä molemmilla ständeillä kyseisten tahojen osaavia työntekijöitä, myös kuulla ajankohtaisia kuulumisia kirkossa tehtävästä hyvästä työstä. Esimerkiksi Hengellinen elämä verkossa -hankkeen ständillä kuulin, miten vuosi sitten Sami Ojalan johdolla tekemämme talousarvioaloite kolmen verkkokeskustelijan palkkaamisesta on nyt konkretisoitunut mm. kirkon läsnäoloksi nuorten verkkoyhteisöissä Naantalin nuoria uhreja vaatineen tulipalon jälkeen.

Ennen kaikkia näitä päivän haasteita ja iloja aloitimme kuitenkin messulla Maarian kirkossa. Tampereen piispa Matti Repo saarnasi mm. siitä, miten kirkko voisi olla yhteiskunnan suola, ja mitä tämä suolana toimiminen tarkoittaa. Piispa avasi kauniisti vertausta korostamalla suolan uhriluonnetta. Kun suola maustaa ruoan, se liukenee. Se menettää itsensä, olemuksensa niin, ettei sitä ruoasta voi enää erottaa. Samoin piispa puhui siitä, miten kirkko ei saa suolana menettää makuaan, vaan sen pitää puhua siitä, mistä muut eivät puhu. Myös arkkipiispa sivusi teemaa puheessaan opetusministeriön tarjoamilla kahveilla. Paarman mukaan kirkolla on perustehtäviensä ohella tärkeä tehtävä puuttua yhteiskunnallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, toimia kriittisenä äänenä. En tiedä tulkitsinko arkkipiispaa väärin, mutta syntyi vaikutelma kuin kirkon yhteiskunnallinen ääni olisi sen perustehtävästä irrallinen rooli. Tästä päästään suosittuun kysymykseen ja kädenvääntöön siitä, mikä /mitkä ovat kirkon perustehtävät ja miten ne toteutuvat.

Teena liittyy uskontososiologian peruskysymyksenasetteluihin. Toisaalta on - vähän yksinkertaistaen - pidetty sekularisaation eli maallistumisen merkkinä sitä, että kirkko joutuu vetäytymään yhteiskunnallisesta roolistaan omalle yksityisalueelleen, tavallaan omaan nurkkaansa. Toisaalta on - jälleen yksinkertaistaen - pidetty uskonnon maallistumisen merkkinä sitä, että kirkko omasta arvopohjastaan tinkien toimii yhteiskunnan kentillä oman erityisalueensa, oman nurkkansa ulkopuolella.

Mutta entäpä se, että kirkko toimii omasta arvopohjastaan lähtien, aidosti kirkkona (suolana) yhteiskunnassa? Miksi tämä ei muka olisi kirkon perustehtävää? Eikö esimerkiksi se, että kirkko puuttuu yhteiskunnan sosiaalieettisiin epäkohtiin luomistyöhön perustuvan ihmisarvon vuoksi, ole kirkon perustehtävää? Eikö maailman köyhien maksaman kulutusjuhlan kritisointi nouse nimenomaan teologiasta? Eikö juuri tällä tavalla toteuteta Jeesuksen keskeisimpiä opetuksia, rakkauden kaksoiskäskyä ja lähetyskäskyä? Ainakin tämä yhteiskunnallinen saarnaamisen tapa tavoittaa ja puhuttelee huomattavasti suurempaa joukkoa sunnuntai-aamun saarnoihin verrattuna – niiden arvoa vähättelemättä. Olen äärimmäisen kyllästynyt siihen yksinkertaistavaan ja vahingolliseen näkemykseen, jonka mukaan kaikki tämänkaltainen kirkon opin ja ytimen toteuttaminen tämän päivän keinoin ovat jotakin ekstraa kirkon perustehtävän sivussa, tai pahimmillaan humanismia tai yleiseen mielipiteeseen sopeutumista. Sivulauseena sanottakoon, että yleisen mielipiteen halveksunta sisältää lisäksi implisiittisesti myös sen näkemyksen, että yleinen mielipide ei edusta kirkkoa, vaikka Suomessa yleisen mielipiteen esittäjistä 80 prosenttia kuuluu kirkkoon, ja kirkon pitäisi periaatteessa olla jäsenensä…

Kirkolla on tälle yhteiskunnalle annettavanaan ainutlaatuinen sanomansa, sanoma ansaitsemattomasta armosta ja pelastuksesta, täydellisestä rakkaudesta ja hyvyydestä, pyhyydestä. Olisi hirvittävää tuhlausta, jos kirkon perustehtäviä voitaisiin toteuttaa vain sanamuodoilla ja toimintatavoilla, jotka tälle yhteiskunnalle ja sen jäsenille ovat usein jo täysin vieraita. Silloin kirkko vapaaehtoisesti vetäytyisi suolana maustehyllyyn tai ainakin vain pienen joukon käyttöön. Suola vanhenisi maustehyllyssä sellaiseksi, ettei sitä enää moni haluaisi tai muistaisi etsiä. Muut mausteet tulisivat tilalle. Kirkon yhteiskunnassa näkyvä työ, sekä kriittinen ääni että palvelu ovat sitä kirkon perustehtävän toteuttamista, jossa suola maustaa ruoan uhraten itsensä, hävittäen itsetyytyväisen paremmin tietämisen ja eristäytymisen tarpeensa, mutta kuitenkin pysyen suolaisena, opilleen uskollisena ja tarvittaessa kriittisenä.

Kirkon virkamiesoikeudelliset säännökset viimein ajan tasalle?

Kirkolliskokousviikko on taas alkamassa. Suurin osa edustajista saapuu paikalle jo tänään sunnuntaina valiokuntiensa kokouksiin. Itsellänikin on illalla valitsijamiesten kokous.

Valitsijamiehet ovat mukana mitä moninaisimmissa valinnoissa, vaikka valitsijamieheksi päätyessäni keskeisimpänä asiana näyttäytyi vain kirkolliskokousedustajien jakaminen valiokuntiin. Tämän jälkeen olemme kuitenkin olleet valmistelemassa mm. uuden kirkkoneuvoksen valintaa, kirkkohallituksen yhden edustajan valintaa, ja nyt kirkon työmarkkinalaitoksen valtuuskunnan ja kirkon ulkoasiain neuvoston jäsenten valintoja. Varsinaiset vaalit ja päätökset tehdään isossa salissa, mutta valitsijamiehet valmistelevat ja tekevät ehdotuksia.

Valitsijamiesasioiden lisäksi on tällä viikolla luvassa monenlaista muutakin. Yksi keskeisimmistä asioista on kirkon virkamiesoikeudellisten säännösten käsittely. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin, ja oma valiokuntani (peruste-) on antanut asiasta lausunnon lakivaliokunnalle. Asia on itselle läheinen myös siksi, että teen parhaillaan kirkkohallituksen toimeksiannosta tutkimusta yhdenvertaisuudesta kirkon työyhteisöissä, mm. kirkon työntekijöiden syrjintäkokemuksista.

Yhdenvertaisuus liittyy virkamiesoikeudellisiin säännöksiin muun muassa ns. syrjintäpykälän kautta. Syrjintäpykälä luettelee seikkoja, joiden vuoksi ihmisiä ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan. Näiden syrjintäkriteerien joukossa ovat mm. etninen tausta sekä seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen. Tässä tämänhetkisessä säännösten ehdotuksessa (joka siis tällä viikolla tulee käsittelyyn lakivaliokunnan mietinnön kautta) syrjintäpykälää ei ole, mutta edellisessä ehdotuksessa (joka kaatui äänestyksessä edellisen kirkolliskokouksen aikana) oli. Yleisen lainsäädännön syrjintäpykälä koskee kyllä kirkon työyhteisöjä tälläkin hetkellä, mutta samaa pykälää ei ainakaan edellisen kirkolliskokouksen aikana haluttu (tai osa ei halunnut) kirjoittaa auki kirkon omaan lainsäädäntöön. Lakivaliokunta kyllä esittää, että syrjintäpykälä säännöksiin lisättäisiin (tätä esitimme yksimielisestä myös perustevaliokunnan lausunnossa – kirkon on irrottauduttava syrjinnästä julkilausutusti myös omassa lainsäädännössään), mutta erillisellä käsittelyllä, myöhemmin. Saa nähdä, menevätkö säännökset nyt läpi, kun syrjintäasiaan ei puututa.

Toinenkin jännittävä asia liittyy tähän virkamiesoikeudellisten säännösten käsittelyyn. Ehdotus esittää lehtorin virkaa lopetettavaksi (niin, että jo vihityt saisivat toki pitää virkansa, mutta uusia ei vihittäisi), koska tällaiselle sukupuolisidonnaiselle viralle ei enää kirkon naispappeuteen kasvun jälkeen ole tarvetta. Tämäkin herätti tuskaa osassa kirkkokansaa, lehtoreitahan vihitään yhä. Nyt lakivaliokunta esittää, että lehtorin virka säilyisi, mutta se olisi sukupuolineutraali! Siis jatkossa voitaisiin vihkiä myös mieslehtoreita! Tätäkin asiaa olisi sitten tarkoitus käsitellä vielä erikseen myöhemmin, paremmalla valmistelulla.

Itse toivon totisesti, että virkamiesoikeudelliset säännökset saadaan hyväksyttyä äänestyksessä (ehkä jo tiistaina). Sekä työntekijät että työnantajat ansaitsevat jo vihdoin ajantasaiset säännökset arjen työn helpottamiseksi ja selkiyttämiseksi sekä oikeusturvansa vuoksi.

Virkamiesoikeudellisten säännösten lisäksi tällä viikolla tullaan käsittelemään kirkon keskusrahaston talousarviota vuodelle 2010 ja toiminta- ja taloussuunnitelmaa vuosille 2010 - 2012. Niissä ei ole kovin paljoa yllättävää. Kirkon yhteisissä menoissa keskeisellä sijalla ovat jo aiemmin myönnetyt rahoitukset isoille hankkeille: mm. Hengellinen elämä verkossa, vapaaehtoistoiminnan kehittäminen sekä HeTa-hanke eli henkilöstö- ja taloushallinnon keskittäminen, joka tulee kirkolliskokouksen käsittelyyn seuraavaksi keväällä. Rahoitus on tuolle viimeksi mainitulle, kovasti keskustelua herättäneelle hankkeelle myönnetty vain valmisteluun. Itse keskitettyä mallia ei ole hyväksytty, ja monet ovat sen hyödyistä versus haitoista edelleen empivällä mielellä, myös minä. Mutta siitä lisää keväällä. Oman lisänsä kirkon talouden käsittelyyn tuo luonnollisesti vielä käsillä oleva taantuma, mm. kirkon sijoitusten arvon näkökulmasta.

Tällä kokousviikolla tullaan uutena asiana lähetekeskustelemaan myös sopimus meidän kirkkomme ja Suomen metodistikirkon välillä. Lisäksi saliin tuotaneen melkoinen määrä valiokuntamietintöjä, mm. seuraavat saattavat tulla käsittelyyn: kummien vähimmäismäärän laskeminen, arkkipiispan viran ja valinnan uudistaminen, lapsen oikeudet ja lapsivaikutusten arviointi kirkossamme sekä kirkon kehitysvammaistyön tukeminen ja saavutettavuuden edistäminen seurakuntatyössä. Nämä siis vain esimerkkeinä aloitteista, jotka ovat valiokunnissa työn alla. Myös valiokuntatyölle on varattu melko lupaavan paljon aikaa, ja jopa aamupäivistä! Perustevaliokunnassa viimeistelemme vielä mm. kummien vähimmäismäärän muuttamiseen liittyvää mietintöä.

Mutta tuohon kaikkeen päästää huomenna vasta avajaismessun, avajaisistunnon ja tiedotustilaisuuden jälkeen joskus iltapäivällä. Onneksi aikaa on toisesta päästä varattu klo 21 asti ja sen jälkeenkin saattavat jotkin ryhmät vielä kokoontua. Itseäni ihmetyttää se, että aiemmista kokousviikoista poiketen en yövykään opistolla vaan hotellissa Turun keskustassa. Huonoja puolia mm. se, ettei pääse huoneeseen kesken päivän (jos unohtuu jotain, haluaisi vaihtaa vaatteita, olisi 10 min. vapaa-aikaa kerätä ajatuksia omassa rauhassa) sekä tiukentunut ajankäyttö (parikymmentäkin minuuttia matkoihin on kiireisissä ja pitkissä päivissä paljon). Hyviä puolia ainakin se, että tulee väistämättä käytyä ulkona kaksi kertaa päivässä, ja voi ihastella valaistua Aurajokea ja Tuomiokirkkoa, jos ehtii iltakävelylle.