Kirkon ja yhteiskunnan erottaminen on keinotekoista

Kuntien ja seurakuntien yhteistyötä tutkiva kirkkososiologikollegani Valdemar Kallunki vieraskynäilee tämän päivän HS:ssa (12.11.2009 A2, ”Krusifiksit eivät edusta Italiassa pelkästään uskonnollisuutta”) liittyen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun ns. Italian krusifiksitapauksessa. Hän kirjoittaa, että uskonnollisen ja maallisen erottaminen on moniulotteisempi kysymys kuin aina ymmärretään. Kristinuskon merkitys eurooppalaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa on läpitunkevaa, joskin uskonto näkyy eri maissa ja eri kulttuureissa eri tavoin. Esimerkkinä uskonnon ja julkisen elämän sekoittumisesta Kallunki käyttää uskonnollisten symbolien sekoittumista kansalliseen kulttuuriin (Suomen lipun risti ja suvivirsi, Italian julkisten tilojen krusifiksit, samoin amerikkalaisten setelirahojen viittaukset Jumalaan). Tämä on jälleen yksi muistutus siitä, että uskonto ja kulttuuri vaikuttavat aina toisiinsa.

Kirjoitus viittaa myös tunnustukselliseen ateismiin, joka uskoo, että yhteiskunnan olisi mahdollista irtautua taustalla olevan uskonnon vaikutusalasta. Kuten Kallunki kirjoituksessaan oivasti osoittaa, käsitys on virheellinen. Suomalainen yhteiskunta ja luterilaisuus ovat kehittyneet vuorovaikutuksessa vuosisatoja. Kiinnostavaa kyllä, sama yhteiskunnan ja uskonnon irtautumisen toive on nähtävissä tietyllä tavalla myös uskonnon kentällä. Kirkossamme on henkilöitä, jotka edustavat tunnustuksellisten ateistien kanssa samankaltaista logiikkaa.

Siinä missä ateistit näkevät kirkon (ja ylipäätään uskonnon) jonain pahana, joka tulee pitää erossa yhteiskunnasta, näkevät eräät kirkossa toimivat ryhmät ja henkilöt yhteiskunnan jonain pahana, joka tulee pitää erossa kirkosta. Jälkimmäinen näkyy useissa keskusteluissa vaikkapa kirkolliskokouksessa. Yleinen, yhteiskunnallinen lainsäädäntö nähdään uhkana, yleinen mielipide vääränä, ja ”maailma” pahana. Sekä tunnustuksellisten ateistien että yhteiskunnasta eristäytyvää kirkkoa havittelevien näkemys on paitsi todellisuudesta irrallinen myös potentiaalisen vaarallinen. Eristetty tai eristäytynyt uskonnollisuus (tai mikä tahansa ideologia) voi tunnetusti olla haitallinen paitsi yksilöille myös yhteiskunnille.

Kiinnostavaa kuitenkin on, että totuuden omistajilla on sama logiikka, oli kyse sitten uskonnollisesta tai ateistisesta totuudesta.

Yksityisetsiviä ja pakollista vapaaehtoistoimintaa

Paluu kirkolliskokouksesta on tapahtunut, niin fyysisesti kuin vähän henkisestikin. Junamatkalla Turusta Helsinkiin luin uuden kirkkososiologian pro gradu –seminaarin opiskelijoiden tutkimussuunnitelmia. Seminaari kokoontui ensimmäisen kerran juuri kirkolliskokousviikolla, jolloin en päässyt uusia opiskelijoita tapaamaan, mutta seuraava istunto on alkavalla viikolla. Uuden seminaarin alkaminen on kiehtovaa monellakin tavalla, ei vähiten opiskelijoiden jännittävien tutkimusaiheiden vuoksi.

Tänä lukuvuonna opiskelijamme tutkivat mm. piispojen ja lähetysjärjestöjen tahdonilmaisua (liittyen naispappeuden torjuvien herätysliikkeiden toimintaan kirkossa), väliportaan johtajien kokemuksia strategian jalkauttamisesta seurakuntaliitoksissa sekä kirkon ja ay-liikkeen yhteistyötä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, opiskelijoiden töiden mukana eläminen suunnitelmavaiheesta tuloksiin ja valmiiseen graduun on kiehtovaa. Tutkielman tai minkä tahansa tutkimuksen tekeminen on parhaimmillaan kuin salapoliisityötä. Ohjaajat saavat olla etsivätoimiston esimiehiä, jotka ohjaavat yksityisetsiviä erilaisten tapausten selvittelyssä. Mitä olet saanut selville, mistä siinä on kyse? Mitä tuo tarkoittaa, mikä sitä voisi selittää? Mistä saisit lisää tietoa, millaista tietoa tarvitset, jotta asia selviää? Seminaari-istunnoissa keskustelemme työkaluista ja menetelmistä, ja pohdimme yhdessä ratkaisuja kysymyksiin. Parhaimmillaan etsivätoimiston esimiehet vain seuraavat vierestä, kun kollegiaalinen osaaminen ja innostus vievät kutakin tapausta eteenpäin. Opiskelijoiden osaaminen, keskinäinen tuki ja kannustus sekä kirkkososiologinen keskustelu ovatkin graduistien kanssa työskentelyn isoja iloja kiinnostavien tutkimusteemojen ohella.

Tällä viikolla saan graduseminaarin lisäksi istua lukuisissa kokouksissa. En joka päivä klo 9-20, kuten kirkolliskokousviikolla, mutta ihan riittävästi kuitenkin. Ohjelmassa on mm. erilaisten vapaaehtoisorganisaatioiden ohjausryhmiä sekä Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston kokous. Onneksi en ole koskaan kuulunut niihin ihmisiin, joiden mielestä kokouksissa istuminen on tylsää (kunhan kokoukset ovat hyvin johdettuja ja sisältö sopiva). Parhaimmillaan ne ovat yhtä innostavia, yhteistä ajattelua kehittäviä ja opettavia kuin graduseminaarinkin työskentely. Sen sijaan olen onneton ravintolassa istuja. Kirkolliskokouksessa sain vain kuunnella vieressä, kun edustajat kertailivat edellisten iltojen karaokesuorituksia. Kuulosti hauskalta, ja varmasti parantaa myös edustajien keskinäistä yhteishenkeä sekä sujuvoittaa työskentelyä. Illan istumisen armolahjaa ei kuitenkaan ole annettu kaikille.

Tällä viikolla valmistaudun myös kiinnostavaan konferenssiin Clevelandissa, Yhdysvalloissa. Kyseessä on kolmannen sektorin ja vapaaehtoistoiminnan (Association for Research on Nonprofit Organizations and Voluntary Action, ks. www.arnova.org) konferenssi, jossa esitellään toinen toistaan kiehtovampia tutkimuksia. Aion osallistua ainakin sessioihin, joissa käsitellään arvojen ja/tai uskonnon sekä vapaaehtoistoiminnan yhteyksiä. Itse esittelen kollegojeni kanssa yliopisto-opiskelijoiden vapaaehtoistoimintaohjelmiin liittyvää tutkimusta. Suomessa vielä melko marginaalinen ilmiö, vapaaehtoinen tai pakollinen vapaaehtoistoiminta osana opintoja on monissa tutkimuksemme maissa arkipäivää. Suomessakin siitä innostumisesta on merkkejä. Pakollinen vapaaehtoistoiminta on muuten hieno termi. Itse ilmiöstä ja sen vaikutuksista tarvitaan vielä lisää tutkimustietoa ennen kuin sitä toivoisin laajamittaisesti sovellettavan Suomen oppilaitoksissa.

Viimeistä päivää

Perjantai 6.11.

Taas on viikko vierähtänyt, ja viimeinen kokouspäivä on päättynyt. Täysistunnossa mm. lievennettiin päivään sopivasti (svenska dagen) Ahvenanmaan papiston kielitaitovaatimuksia. Lisäksi pohdittiin kirkon hajanaisen ulkomaantyön evaluointia. Mielestäni asia on tärkeä, ja esimerkiksi päällekkäisyyksiä pitäisi selvittää. Tällä hetkellä eri seurakunnat ja järjestöt jakavat avustuksia ja tukevat toimintaa ulkomailla ilman juurikaan keskinäistä koordinointia. Kirkon ulkomaanapu ja Suomen Lähetysseura ovat tehneet sopimuksen päällekkäisyyksien torjumisesta, mutta esimerkiksi lähetysjärjestöjä on kirkolla monta, ja ystävyysseurakuntatoimintaa paikallisseurakunnissa vaikka kuinka. Toivon, että kirkon lähetysstrategia tulee hyväksytyksi, ja sen yhteydessä tullaan jatkossa myös evaluointia kehittämään.

Viimeisen kokouspäivän täysistunnot ovat yleensä napakoita. Edustajat tietävät, että jos puhutaan paljon, ei päästä suunnitellusti kotiin. Tänään oli muunkinlaista tendenssiä, ja puheenjohtaja olisi mielestäni voinut käyttää valtaansa eräänkin täysin muuta kuin käsiteltävää asiaa käsittelevän puheenvuoron katkaisemiseksi kesken. Puheenjohtajat ovat ihmeen kärsivällisiä, vaikka työjärjestystä rikotaan ja vapaata puheoikeutta väärinkäytetään törkeästi.

Jos ei törkeää niin ainakin merkillistä oli myös se, että eräät herrat ottivat abortti-kysymyksen esille lapsen oikeuksia käsittelevän mietinnön yhteydessä. Esitettiin myös, että Suomen ongelmat vanhustenhuollossa (etenkin tulevaisuudessa) johtuvat ei niinkään poliittisista päätöksistä vaan aborteista. Siis koska Suomessa on tehty abortteja, on huoltosuhteemme vääristynyt. Logiikka on pistämätöntä. Tämä ei ole yllättävää, koska samat herrat ovat myös sitä mieltä, että jos kirkko saa ajantasaisen virkamieslainsäädännön, se tarkoittaa, että hyväksymme samaa sukupuolta olevien liitot. Tietysti olisin ihan iloinen, jos näin tosiaan olisi, kun tuo lainsäädäntö kerran hyväksyttiin.

Päätän viikon hyvillä mielin. Tuo hyväksytty "virkamiespaketti" oli viikon parasta antia, samoin monet hyvät keskustelut (tällä kokousviikolla hotellissa majoittumisen vuoksi uutuutena kahvipöytä- ja käytäväkeskustelujen lisäksi autokeskustelut mm. erinomaisen viisaan edustajakollegani Mikko-Matti Rinta-Harrin kyydissä), ja messut. Osallistuin joka-aamuiseen messuun vain maanantaina ja tänään. Vaikka kolme jäi väliin, on sanottava, että messu päivän aluksi palauttaa hyvin jalat perusasioihin. Vaikka asiat tuntuvat paikoin hyvinkin maallisilta, toiminnan pohja on jossain muussa. Toiminta täällä on työtä täydellisen hyvyyden ja rakkauden, ansaitsemattoman armon ja ikuisen totuuden puolesta - silloinkin, kun ilmisisällöt ovat pykäliä ja byrokratiaa.

Virkamiespaketti läpi!

Torstai 5.11.
Virkamiesoikeudelliset säännökset hyväksyttiin! (Ohessa kuva äänestystuloksesta) Tämä oli merkittävän hieno päätös 13 vuoden episodille. Oikeudenmukaisuus kasvaa ja pelisäännöt selkiytyvät. Muun muassa irtisanomismenettely yksinkertaistuu kun ikivanhasta kurinpitomenettelystä luovuttiin. Päätös oli suuri helpotus. Syrjintäpykälä laista siis puuttuu, mutta yleisen lainsäädännön syrjinnän kielto sitoo kirkkoakin. Kirkon oma syrjintäpykälä menee valmisteluun, ja työtä tulee riittämään sen muotoilussa.

Tänään käytettiin paljon aikaa myös kirkon keskushallinnon uudistukseen, erityisesti KUN:n (Kirkon ulkoasiain neuvosto)ja piispainkokouksen asemista, tehokkuudesta, asioiden valmistelusta ym. keskustelemiseen. Piispa Huovinen vaikutti jopa tuohtuneelta hallintovaliokunnan mietinnöstä. Itse mietintö sekä kirkkohallituksen esitys, josta mietintö oli annettu, löytyvät sivuilta www.evl.fi/kirkolliskokous. Kaikkien yhteinen näky tuntui olevan, että keskushallinnon uudistusta on valmisteltava lisää, ja asia palaa joskus takaisin kirkolliskokoukseen uuden valmistelun jälkeen.

Seuraavaksi lähdemme Turun kaupungin vastaanotolle kaupungintalolle, ja valmistaudumme käsittelemään kasan mietintöjä huomenna, viimeisenä kokouspäivänä tällä kertaa.

Mietintöjä ja arkkipiispan ominaisuuksia

Tänään aamun täysistunnossa hyväksyttiin kirkolliskokouksen uusi työjärjestys sekä Signe Jauhiaisen ensimmäisenä allekirjoittama aloite nuorten osallisuuden kasvattamisesta (aloitteet, valiokuntien niistä antamat mietinnöt sekä kaikki käytetyt puheenvuorot löytyvät sivuilta www.evl.fi/kirkolliskokous). Hyviä asioita molemmat.

Valiokuntamme työsti tänään kirkkoherran vaalitapa-asiaa (ks. kuva, jossa ei näy, että perustevaliokunnassa on kyllä naisiakin), josta perustevaliokunta on jo aiemmin lausunut, että kyseessä on tarkoituksenmukaisuuskysymys eikä sen syvempiä perusteita vaalitavan valinnalle suuntaan tai toiseen ole (suora kansanvaali vai välillinen, kirkkovaltuuston /seurakuntaneuvoston toteuttama vaali). Pohdittavaa silti riittää. Valitsijamiehissä taas valmistelimme kirkon ulkoasiain neuvoston kokoonpanoa (ja äänestimme saliin vietävästä esityksestä) sekä uuden kansliapäällikön ja kirkon ulkoasiain osaston johtajan valintaproseduuria (ajankohtaisia keväällä 2010).

Iltapäivällä oli kirkkohallituksen kyselytunti, jossa sivuttiin muun muassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöstä Italian koulujen krusifiksien suhteen (laki ei saa määrätä koulujen seinille krusifikseja). Eräs edustaja oli huolestunut Suomen ja kirkkomme maineesta maailmalla, kun asian oli EIT:een vienyt suomalaissyntyinen nainen. Illalla taas jatkui täysistunto valiokuntamietintöjen käsittelyllä. Edustaja-aloite Porvoon nuorten kirkolliskokouksen äänioikeudesta hiippakuntavaltuustolle hyväksyttiin vastoin valiokunnan mietintöä (kyse oli kyllä laajemmastakin mahdollisuudesta äänioikeuteen erilaisille tahoille, mutta keskustelu tiivistyi tähän). Oman valiokuntani mietintö kummien vähimmäismäärän laskemisesta poikkeustapauksissa yhteen hyväksyttiin.

Päivän varsinaisen työskentelyn jälkeen oli järjestetty keskustelutilaisuus arkkipiispan vaaalista. Toiveita tiedoista ja taidoista riitti. Todettiin muun muassa, että olisi hyvä, jos tulevalla arkkipiispalla olisi mukava ja yhteistyökykyinen mies.

Rajattu autonomia on etu

Eilen käsittelimme lakivaliokunnan mietintöä virkamiesoikeudellisista säännöksistä. Keskustelu kesti lähemmäs viisi tuntia, ja kaikki puheenvuorot tulevat pienellä viiveellä sivuille www.evl.fi/kirkolliskokous. En kyllä voi suositella niitä sieltä pieteetillä studeeraamaan, sen verran onnetonta argumentointia oli tarjolla. Ei tietenkään kaikissa puheenvuoroissa. Edustaja Luoma piti virkistävän puheenvuoron kirkon autonomian ja julkisoikeudellisen aseman tasapainosta. Luoma näki tämän tietynlaisen kaksinaisuuden kirkon vahvuutena, ja totesi, että järjestyskin kuuluu kirkon olemukseen. Olen samoilla linjoilla. On sekä kirkon että yhteiskunnan ja molemmissa toimivien ihmisten vahva turva, että kirkon (ja yleensäkin kirkkojen) autonomialla on rajat. Toisaalta on uskonnon turva, että sillä on (ja sillä oikeasti on) autonomiaa oppiinsa liittyvissä asioissa.

Eilisessä keskustelussa ei kuitenkaan ollut kovinkaan syvästi kyse kirkon opista. Homofobia tai naispappeuden pelko kun eivät tietenkään ole osa kirkon oppia, vaan nuo pelot nousevat jostain aivan muusta. Toisinaan vaikuttaa siltä, että oman aseman turvaaminen on tietyille ryhmille se ylin opinkappale. Oikeudenmukaisuus tai kirkon ja sen jäsenten tai työntekijöiden etu jää tällöin aina sivuseikaksi.

On yllättävää, miten raskasta voi joskus olla vain istuminen ja kuunteleminen. Olen yrittänyt suhtautua kaikkiin puheenvuoroihin vakavasti, ja aidosti löytää niistä jotain logiikkaa. Olin etukäteen päättänyt, etten käytä puheenvuoroa tässä asiassa, tässä vaiheessa, mutten lopulta voinut vain istua hiljaa. Yhdenvertaisuuteen ja syrjintään liittyvää tutkimusta tehdessäni olen vakuuttunut, että kirkon työyhteisöihin tarvitaan ajantasaiset pelisäännöt. Tämä on kaikkien osapuolien etu. Samoin kirkon oma syrjintäpykälä on niin monitasoinen ja huolellista valmistelua vaativa asia, että sitä ei kannata tässä vaiheessa jäädä odottamaan, vaan hyväksyä laki nyt tältä osin. Tämähän on yksi lainsäädäntötyön piirre. Laki uudistuu jatkuvasti, eikä ole koskaan valmis.

Asian käsittely jatkunee tänään yksityiskohtaisella käsittelyllä, ja myös valiokuntatyöskentelyä on luvassa iltapäivällä. Perustevaliokunnan pitäisi vielä työstää arkkipiispan ja kirkkoherran valintoihin liittyviä aloitteita. Niistä lisää myöhemmin.

Suolaista ja makeaa

Ensimmäinen varsinainen kirkolliskokouspäivä on takana, 11 tuntia valiokuntatyöskentelyä, lähetekeskusteluja, ruokailua ja kahvittelua. Eniten lähetekeskustelupuheenvuoroja herättivät talousarvioaloitteet, melko pienet summat talouden kokonaisuudessa. Muun muassa Tuomasmessun radiointiin toivottiin rahoitusta, ihan hyvin perustein. Perustevaliokunnassa taas työstimme erityisesti mietintöä kummien vähimmäismäärän muutoksesta. Käytävillä keskustelua ovat herättäneet kirkon keskushallinnon uudistus, virkamiesoikeudelliset säädökset, arkkipiispan vaali ja se, että opistolla tuntuu olevan vähemmän salaattivaihtoehtoja kuin aiemmin. Opetusministeriön tarjoamaa kermakakkua en tänä vuonna verensokerini säästämiseksi maistanut, mutta se näytti yhtä makealta kuin aiempinakin vuosina.

Makeaa antia on myös opistoon pystytetyillä ständeillä, joilla esitellään eri päivinä vähän erilaisia kirkon asioita, tänään Hengellinen elämä verkossa -hanketta ja Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksia. Oli paitsi ilo nähdä molemmilla ständeillä kyseisten tahojen osaavia työntekijöitä, myös kuulla ajankohtaisia kuulumisia kirkossa tehtävästä hyvästä työstä. Esimerkiksi Hengellinen elämä verkossa -hankkeen ständillä kuulin, miten vuosi sitten Sami Ojalan johdolla tekemämme talousarvioaloite kolmen verkkokeskustelijan palkkaamisesta on nyt konkretisoitunut mm. kirkon läsnäoloksi nuorten verkkoyhteisöissä Naantalin nuoria uhreja vaatineen tulipalon jälkeen.

Ennen kaikkia näitä päivän haasteita ja iloja aloitimme kuitenkin messulla Maarian kirkossa. Tampereen piispa Matti Repo saarnasi mm. siitä, miten kirkko voisi olla yhteiskunnan suola, ja mitä tämä suolana toimiminen tarkoittaa. Piispa avasi kauniisti vertausta korostamalla suolan uhriluonnetta. Kun suola maustaa ruoan, se liukenee. Se menettää itsensä, olemuksensa niin, ettei sitä ruoasta voi enää erottaa. Samoin piispa puhui siitä, miten kirkko ei saa suolana menettää makuaan, vaan sen pitää puhua siitä, mistä muut eivät puhu. Myös arkkipiispa sivusi teemaa puheessaan opetusministeriön tarjoamilla kahveilla. Paarman mukaan kirkolla on perustehtäviensä ohella tärkeä tehtävä puuttua yhteiskunnallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, toimia kriittisenä äänenä. En tiedä tulkitsinko arkkipiispaa väärin, mutta syntyi vaikutelma kuin kirkon yhteiskunnallinen ääni olisi sen perustehtävästä irrallinen rooli. Tästä päästään suosittuun kysymykseen ja kädenvääntöön siitä, mikä /mitkä ovat kirkon perustehtävät ja miten ne toteutuvat.

Teena liittyy uskontososiologian peruskysymyksenasetteluihin. Toisaalta on - vähän yksinkertaistaen - pidetty sekularisaation eli maallistumisen merkkinä sitä, että kirkko joutuu vetäytymään yhteiskunnallisesta roolistaan omalle yksityisalueelleen, tavallaan omaan nurkkaansa. Toisaalta on - jälleen yksinkertaistaen - pidetty uskonnon maallistumisen merkkinä sitä, että kirkko omasta arvopohjastaan tinkien toimii yhteiskunnan kentillä oman erityisalueensa, oman nurkkansa ulkopuolella.

Mutta entäpä se, että kirkko toimii omasta arvopohjastaan lähtien, aidosti kirkkona (suolana) yhteiskunnassa? Miksi tämä ei muka olisi kirkon perustehtävää? Eikö esimerkiksi se, että kirkko puuttuu yhteiskunnan sosiaalieettisiin epäkohtiin luomistyöhön perustuvan ihmisarvon vuoksi, ole kirkon perustehtävää? Eikö maailman köyhien maksaman kulutusjuhlan kritisointi nouse nimenomaan teologiasta? Eikö juuri tällä tavalla toteuteta Jeesuksen keskeisimpiä opetuksia, rakkauden kaksoiskäskyä ja lähetyskäskyä? Ainakin tämä yhteiskunnallinen saarnaamisen tapa tavoittaa ja puhuttelee huomattavasti suurempaa joukkoa sunnuntai-aamun saarnoihin verrattuna – niiden arvoa vähättelemättä. Olen äärimmäisen kyllästynyt siihen yksinkertaistavaan ja vahingolliseen näkemykseen, jonka mukaan kaikki tämänkaltainen kirkon opin ja ytimen toteuttaminen tämän päivän keinoin ovat jotakin ekstraa kirkon perustehtävän sivussa, tai pahimmillaan humanismia tai yleiseen mielipiteeseen sopeutumista. Sivulauseena sanottakoon, että yleisen mielipiteen halveksunta sisältää lisäksi implisiittisesti myös sen näkemyksen, että yleinen mielipide ei edusta kirkkoa, vaikka Suomessa yleisen mielipiteen esittäjistä 80 prosenttia kuuluu kirkkoon, ja kirkon pitäisi periaatteessa olla jäsenensä…

Kirkolla on tälle yhteiskunnalle annettavanaan ainutlaatuinen sanomansa, sanoma ansaitsemattomasta armosta ja pelastuksesta, täydellisestä rakkaudesta ja hyvyydestä, pyhyydestä. Olisi hirvittävää tuhlausta, jos kirkon perustehtäviä voitaisiin toteuttaa vain sanamuodoilla ja toimintatavoilla, jotka tälle yhteiskunnalle ja sen jäsenille ovat usein jo täysin vieraita. Silloin kirkko vapaaehtoisesti vetäytyisi suolana maustehyllyyn tai ainakin vain pienen joukon käyttöön. Suola vanhenisi maustehyllyssä sellaiseksi, ettei sitä enää moni haluaisi tai muistaisi etsiä. Muut mausteet tulisivat tilalle. Kirkon yhteiskunnassa näkyvä työ, sekä kriittinen ääni että palvelu ovat sitä kirkon perustehtävän toteuttamista, jossa suola maustaa ruoan uhraten itsensä, hävittäen itsetyytyväisen paremmin tietämisen ja eristäytymisen tarpeensa, mutta kuitenkin pysyen suolaisena, opilleen uskollisena ja tarvittaessa kriittisenä.

Kirkon virkamiesoikeudelliset säännökset viimein ajan tasalle?

Kirkolliskokousviikko on taas alkamassa. Suurin osa edustajista saapuu paikalle jo tänään sunnuntaina valiokuntiensa kokouksiin. Itsellänikin on illalla valitsijamiesten kokous.

Valitsijamiehet ovat mukana mitä moninaisimmissa valinnoissa, vaikka valitsijamieheksi päätyessäni keskeisimpänä asiana näyttäytyi vain kirkolliskokousedustajien jakaminen valiokuntiin. Tämän jälkeen olemme kuitenkin olleet valmistelemassa mm. uuden kirkkoneuvoksen valintaa, kirkkohallituksen yhden edustajan valintaa, ja nyt kirkon työmarkkinalaitoksen valtuuskunnan ja kirkon ulkoasiain neuvoston jäsenten valintoja. Varsinaiset vaalit ja päätökset tehdään isossa salissa, mutta valitsijamiehet valmistelevat ja tekevät ehdotuksia.

Valitsijamiesasioiden lisäksi on tällä viikolla luvassa monenlaista muutakin. Yksi keskeisimmistä asioista on kirkon virkamiesoikeudellisten säännösten käsittely. Tästä olen kirjoittanut aiemminkin, ja oma valiokuntani (peruste-) on antanut asiasta lausunnon lakivaliokunnalle. Asia on itselle läheinen myös siksi, että teen parhaillaan kirkkohallituksen toimeksiannosta tutkimusta yhdenvertaisuudesta kirkon työyhteisöissä, mm. kirkon työntekijöiden syrjintäkokemuksista.

Yhdenvertaisuus liittyy virkamiesoikeudellisiin säännöksiin muun muassa ns. syrjintäpykälän kautta. Syrjintäpykälä luettelee seikkoja, joiden vuoksi ihmisiä ei saa asettaa eriarvoiseen asemaan. Näiden syrjintäkriteerien joukossa ovat mm. etninen tausta sekä seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen. Tässä tämänhetkisessä säännösten ehdotuksessa (joka siis tällä viikolla tulee käsittelyyn lakivaliokunnan mietinnön kautta) syrjintäpykälää ei ole, mutta edellisessä ehdotuksessa (joka kaatui äänestyksessä edellisen kirkolliskokouksen aikana) oli. Yleisen lainsäädännön syrjintäpykälä koskee kyllä kirkon työyhteisöjä tälläkin hetkellä, mutta samaa pykälää ei ainakaan edellisen kirkolliskokouksen aikana haluttu (tai osa ei halunnut) kirjoittaa auki kirkon omaan lainsäädäntöön. Lakivaliokunta kyllä esittää, että syrjintäpykälä säännöksiin lisättäisiin (tätä esitimme yksimielisestä myös perustevaliokunnan lausunnossa – kirkon on irrottauduttava syrjinnästä julkilausutusti myös omassa lainsäädännössään), mutta erillisellä käsittelyllä, myöhemmin. Saa nähdä, menevätkö säännökset nyt läpi, kun syrjintäasiaan ei puututa.

Toinenkin jännittävä asia liittyy tähän virkamiesoikeudellisten säännösten käsittelyyn. Ehdotus esittää lehtorin virkaa lopetettavaksi (niin, että jo vihityt saisivat toki pitää virkansa, mutta uusia ei vihittäisi), koska tällaiselle sukupuolisidonnaiselle viralle ei enää kirkon naispappeuteen kasvun jälkeen ole tarvetta. Tämäkin herätti tuskaa osassa kirkkokansaa, lehtoreitahan vihitään yhä. Nyt lakivaliokunta esittää, että lehtorin virka säilyisi, mutta se olisi sukupuolineutraali! Siis jatkossa voitaisiin vihkiä myös mieslehtoreita! Tätäkin asiaa olisi sitten tarkoitus käsitellä vielä erikseen myöhemmin, paremmalla valmistelulla.

Itse toivon totisesti, että virkamiesoikeudelliset säännökset saadaan hyväksyttyä äänestyksessä (ehkä jo tiistaina). Sekä työntekijät että työnantajat ansaitsevat jo vihdoin ajantasaiset säännökset arjen työn helpottamiseksi ja selkiyttämiseksi sekä oikeusturvansa vuoksi.

Virkamiesoikeudellisten säännösten lisäksi tällä viikolla tullaan käsittelemään kirkon keskusrahaston talousarviota vuodelle 2010 ja toiminta- ja taloussuunnitelmaa vuosille 2010 - 2012. Niissä ei ole kovin paljoa yllättävää. Kirkon yhteisissä menoissa keskeisellä sijalla ovat jo aiemmin myönnetyt rahoitukset isoille hankkeille: mm. Hengellinen elämä verkossa, vapaaehtoistoiminnan kehittäminen sekä HeTa-hanke eli henkilöstö- ja taloushallinnon keskittäminen, joka tulee kirkolliskokouksen käsittelyyn seuraavaksi keväällä. Rahoitus on tuolle viimeksi mainitulle, kovasti keskustelua herättäneelle hankkeelle myönnetty vain valmisteluun. Itse keskitettyä mallia ei ole hyväksytty, ja monet ovat sen hyödyistä versus haitoista edelleen empivällä mielellä, myös minä. Mutta siitä lisää keväällä. Oman lisänsä kirkon talouden käsittelyyn tuo luonnollisesti vielä käsillä oleva taantuma, mm. kirkon sijoitusten arvon näkökulmasta.

Tällä kokousviikolla tullaan uutena asiana lähetekeskustelemaan myös sopimus meidän kirkkomme ja Suomen metodistikirkon välillä. Lisäksi saliin tuotaneen melkoinen määrä valiokuntamietintöjä, mm. seuraavat saattavat tulla käsittelyyn: kummien vähimmäismäärän laskeminen, arkkipiispan viran ja valinnan uudistaminen, lapsen oikeudet ja lapsivaikutusten arviointi kirkossamme sekä kirkon kehitysvammaistyön tukeminen ja saavutettavuuden edistäminen seurakuntatyössä. Nämä siis vain esimerkkeinä aloitteista, jotka ovat valiokunnissa työn alla. Myös valiokuntatyölle on varattu melko lupaavan paljon aikaa, ja jopa aamupäivistä! Perustevaliokunnassa viimeistelemme vielä mm. kummien vähimmäismäärän muuttamiseen liittyvää mietintöä.

Mutta tuohon kaikkeen päästää huomenna vasta avajaismessun, avajaisistunnon ja tiedotustilaisuuden jälkeen joskus iltapäivällä. Onneksi aikaa on toisesta päästä varattu klo 21 asti ja sen jälkeenkin saattavat jotkin ryhmät vielä kokoontua. Itseäni ihmetyttää se, että aiemmista kokousviikoista poiketen en yövykään opistolla vaan hotellissa Turun keskustassa. Huonoja puolia mm. se, ettei pääse huoneeseen kesken päivän (jos unohtuu jotain, haluaisi vaihtaa vaatteita, olisi 10 min. vapaa-aikaa kerätä ajatuksia omassa rauhassa) sekä tiukentunut ajankäyttö (parikymmentäkin minuuttia matkoihin on kiireisissä ja pitkissä päivissä paljon). Hyviä puolia ainakin se, että tulee väistämättä käytyä ulkona kaksi kertaa päivässä, ja voi ihastella valaistua Aurajokea ja Tuomiokirkkoa, jos ehtii iltakävelylle.

Agricola ei ole naispappivapaan jumalanpalvelusyhteisön paikka

Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassa eli omassa kotiseurakunnassani on aloittanut toimintansa Agricola-yhteisö. Agricolan kirkossa toimiva uudenlainen yhteisö perustettiin tavoittamaan kirkon liepeillä olevia, erityisesti niitä, jotka ovat pettyneet kirkkoon ja /tai kirkosta saamaansa kuvaan. Siis niitä, joita sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä ottaa päähän ja erityisesti yhteisössä, joka kertoo ylimmäksi käskykseen lähimmäisenrakkauden.

Agricola-liikkeen yhteistyötahoja ovat Tuomiokirkkoseurakunnan lisäksi Tuomasyhteisö, HelsinkiMissio ja Helsingin seurakuntayhtymä. Kaikki tahoja, jotka mielestäni ovat onnistuneesti tavoittaneet ja haluavat tavoittaa juuri tätä kirkon liepeillä olevaa joukkoa vapaamuotoisemman ja yhteisöllisen messutoiminnan, suomalaisten auttamishaluun ja avun tarpeeseen vastaavan vapaaehtoistoiminnan ja vaikkapa Kirkko ja kaupunki -lehden juttujen kautta.

Liike on tarkoituksella hallinnollisesti väljä, jotta sen piirissä voidaan kokeilla erilaisia asioita ja mahdollistaa niin sanotusti ruohonjuuresta nousevaa toimintaa. Tuomiokirkkoseurakunnan nuorisotyö on siirtynyt God's Gasista Agricolaan, yksinäisiä vanhuksia auttava Diva-hanke linkittyy Agricolan toimintaan, ja kirkolla järjestetään mm. afrikkalaista messua, kristillistä meditaatiota ja viime viikolla "holy livingroom" tapahtuma, jossa kirkkosalissa sai hiljentyä patjojen ja tyynyjen keskellä. Kovasti odotamme myös Cafe Agricolan aukeamista vanhaan seurakuntasaliin "kaupungin nopeimpien" wlan-yhteyksien kera. Tarvitaan uusia kirkon tiloja, joihin kirkkoa vierastavammatkin voivat luontevalla tavalla tulla. Uskon vahvasti, että latte, lounas tai läppärin kanssa istuskelu ovat jotain aivan tavallisesta poikkeavaa kahvilassa, joka on yhteydessä kirkkotilaan.

Kaiken tämän kokeilevuuden ja uudenlaisen, rennomman kirkollisuuden keskellä pyörii Agricolan kirkolla yhä vanhan kaavan messu. Tämä messu on ymmärtääkseni olemassa siksi, että osalle seurakuntalaisista vanha kaava on yhä läheinen, rakas ja se oikea kaava. Voi tietysti kysyä, onko Agricola sille paras paikka, mutta toisaalta juuri erilaisten seurakuntalaisten kohtaaminen tällaisissa yhteisöissä on rikkaus. Vastaavasti Agricolassa kokoontuu myös suurta suosiota nauttiva seniorifoorumi. Samaa eri ryhmien kohtaamisen rikkautta ajatteli omien sanojensa mukaan myös Agricola-yhteisön toiminnanjohtaja, joka kutsui vanhan kaavan messuun yhteistyökumppaneiksi ns. vanhaan virkakäsitykseen - ainakin joiltain osin - sitoutuneita järjestöjä (=naispappien kanssa työskentelystä kieltäytyviä). Vanha messukaava kohtasi siis vanhan virkakäsityksen.

Naispappivapaa jumalanpalvelusyhteisö-yhteistyö loppui melko lyhyeen edellä mainittujen yhteistyötahojen (Tuomiokirkkoseurakunta, Tuomasyhteisö, HelsinkiMissio, Helsingin seurakuntayhtymä) muodostaman ohjausryhmän toimesta. Itse olin Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvoston jäsenenä lopulta yksi monista, jotka näin halusivat, ja olivat päätöksestä helpottuneita.

Naispappivapaan jumalanpalvelusyhteisön jatkumisen puolesta on esitetty monenlaisia argumentteja, joista suurin osa on vakuuttanut itseäni varsin vähän. Tässä niistä muutama:
- Vanhan kaavan messu kasvoi, mukaan tuli lapsiperheitä ja nuoria aikuisia
- Vanhan virkakäsityksen jumalanpalvelusyhteisön torjuminen Agricolasta on syrjintää
- Tällainen messuyhteistyö on piispojen ja herätysliikejärjestöjen tahdonilmaisun mukaista toimintaa

Kahteen ensimmäiseen haluan lausua seuraavaa, koska huonot argumentit häiritsevät minua:
- Vanhan kaavan messua ei käsittääkseni ole tarkoitus markkinoida yhä uusille sukupolville, vaan messu on olemassa niitä varten, jotka ovat kasvaneet siihen ennen jumalanpalvelusuudistusta. Messu saa tietysti jatkua heitä varten, mutta jatkossa haluamme kasvattaa uudet sukupolvet uuteen jumalanpalveluskaavaan. Vai miksi sitä jumalanpalvelusta uudistettiin?
- Syrjintää ei ole se, ettei anneta toisten syrjiä. Suvaitsevaisuus ei siis tarkoita syrjivien toiminta- ja ajattelutapojen hyväksymistä. Rasismin hyväksyminen ei ole suvaitsevaisuutta. Naispappien syrjinnän hyväksyminen ei ole suvaitsevaisuutta. Se, että kirkossa halutaan edelleen sallia ns. vanhan virkakäsityksen omaavien toiminta, ei tarkoita, että tätä näkemystä opettavia jumalanpalvelusyhteisöjä on suvaitsevaisuuden nimissä saatava perustaa minne tahansa. Seurakunnilla ja niiden jäsenillä (joita itse Tuomiokirkkoseurakunnan seurakuntaneuvostossa edustan) on oikeus myös halutessaan vaatia, että yhteistyökumppanit sitoutuvat kirkon yhteisiin pelisääntöihin tässä asiassa (eli siihen että naispappeus on hyväksytty). Ja keskeinen pointti tietysti on se, että valtaosa seurakuntalaisista, erityisesti nuorista aikuisista, mutta myös muista haluaa näiden pelisääntöjen noudattamista vaatia. Enemmistö ei ymmärrä teologista knoppailuamme, jonka mukaan ei ole syrjintää, että vain miehet saavat tulla alttarille. Eikä tarvitsekaan ymmärtää. Siis vielä kerran: syrjintää ei ole syrjinnän estäminen, ja suvaitsevaisuutta ei ole syrjinnän salliminen.

Sitten on kolmas argumentti, tuo piispojen ja lähetysjärjestöjen tahdonilmaisu, ja sen taustalla oleva toive: että naispappien kanssa työskentelystä kieltäytyvät saisivat jatkossakin olla samassa kirkossa meidän muiden kanssa. Vaikka yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että "kirkon ykseys" on aivan väärällä tavalla noussut kirkkomme ylimmäksi pyhäksi, olen tämän argumentin kohdalla vähemmän kriittinen. Ns. vanhan virkakäsityksen omaavien ihmisten kysymys ei ole yksinkertainen. Löydän tahdonilmaisusta paljon hyvää kompromissihalukkuutta, ja koen sen olevan kaiken a ja ö. Siis kompromissihalukkuuden.

Minä ainakin haluan toivottaa kaikki vanhan virkakäsityksen omaavat messu- ja muuhunkin yhteistyöhön niin Agricolaan kuin muihinkin kirkkoihimme. Tässä olen Agricola-liikkeen toiminnanjohtajan kanssa samoilla linjoilla: Kohtaamisia, yhteistyötä, yhteyttä! Meillä on paljon asioita, jotka meitä yhdistävät ja joissa voimme tehdä hyvää yhteistyötä. Tahdonilmaisun mukaisesti voidaan puolestani joskus järjestää myös järjestöjen nimikkopyhiä tai vastaavaa, jossa sitten palvelevat liikkeen omat papit. Vielä mieluummin kuitenkin kokisin sellaista messuyhteistyötä vanhan virkakäsityksen ihmisten kanssa, jossa ei tarvitsisi järjestää mitään erityismessuja. En pahastu siitä, että messun toimittaa tai siihen osallistuu ihminen, jonka kanssa olen tässä yhdessä asiassa eri mieltä. Meillä on jotakin paljon tärkeämpää, joka yhdistää meitä. Ainoa kompromissi, jota heiltä toivon, on yhteisten pelisääntöjen (=naispappien mukana olemisen) hyväksyminen sen yhden messun ajaksi.

Tällaistakin suhtautumista on. On ns. vanhaa virkakäsitystä parempana pitäviä pappeja ja muita työntekijöitä, jotka kuitenkin tekevät yhteistyötä naispappien kanssa, ja seurakuntalaisia, jotka voivat osallistua naisen toimittamaan messuun, vaikka vanha virkakäsitys olisi heidän mielestään parempi. Kaikki eivät tähän syystä tai toisesta halua tai pysty suostumaan. Minunkin tahtoni on, että he siitä huolimatta löytävät tavan pysyä yhteisessä kirkossamme. Jatkuva, laajeneva, naispappivapaa jumalanpalvelusyhteisö kirkkoa uudistavassa ja kirkosta etäämmällä olevia tavoittelevassa Agricola-yhteisössä ei kuitenkaan ole se tapa.

Kirkon työyhteisöissä arvot ja käytäntö ristiriidassa

Uudet tutkimustulokset (Grönlund & Björklund 2009, ks. www.tem.fi/julkaisut) kertovat, että kirkossa suhtaudutaan erittäin myönteisesti heikossa asemassa ja syrjintävaarassa olevien työllistämiseen.

Kirkkoherrat ja muut johtajat (seurakunnissa, keskushallinnossa ja kirkollisissa järjestöissä) ovat kiinnostuneita mm. eri tavoin vammaisten, maahanmuuttajien, ammattikouluttamattomien nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämisestä. Peräti 93 % johtajista kokee, että monimuotoinen työyhteisö on rikkaus, ja yli kolmannes kokee organisaationsa vastuuksi työllistää heikossa työmarkkina-asemassa olevia.

Tämä on tietysti luontevaa, kun ajattelee kristillistä ihmiskuvaa ja siitä juontuvaa yhteisvastuullisuuden eetosta: heikoimmat eivät ole yksin vastuussa tilanteestaan, eikä heitä jätetä yksin sitä kantamaan. Tämän lähestymistavan mukaan toimimalla ihonvärin, sairastumisen tai vamman vuoksi muusta työelämästä syrjityt voitaisiin kirkossa nähdä tasa-arvoisina toimijoina - osallisina.

Itsestäänselvää johtajien myönteisyys ei kuitenkaan ole. Kirkon työyhteisöt ovat valitettavasti omaksuneet muun yhteiskunnan toimintakulttuurin ja periaatteet liian monessa suhteessa: kiire, tehokkuusvaatimukset, "vain vahvat pärjäävät" -ajattelu ovat tuttuja monille työntekijöille kirkossakin. Työolobarometrit kertovat uupumisesta ja johtamisen sekä organisoinnin vaikeuksista. Jopa neljännes kirkon työntekijöistä piti vuonna 2005 vähintään melko todennäköisenä, että siirtyy kokonaan pois kirkosta muun työnantajan palvelukseen seuraavien viiden vuoden sisällä. Kirkon työyhteisöissä eivät näytä aina jaksavan edes niis sanotut tavalliset työntekijät, joilla ei ole vamman, sairauden, kielitaidon tai muun seikan tuomaa lisähaastetta työelämässään. Kirkon strategia vuoteen 2015 (Meidän kirkko. Osallisuuden yhteisö.) visioi, että kirkko voisi tulevaisuudessa olla "unelmien työpaikka". Siihen taitaa olla vielä matkaa.

Tosiasia on, että toistaiseksi heikossa asemassa olevia on kirkossa työllistetty melkein nolottavan vähän. Eniten on eri heikossa asemassa olevista ryhmistä työllistetty pitkäaikaistyöttömiä. Heitä on ollut työssä 35 prosentissa kirkon organisaatioista, isoista yhtymistä ja seurakunnista yli puolessa. Se on hyvä. Parantamisen varaa kuitenkin on paljon, etenkin muiden ryhmien kohdalla. Vain 15 prosenttia kirkon organisaatioista on ottanut työhön esimerkiksi fyysisesti vajaakuntoisia tai vammaisia, ja maahanmuuttajia joka kymmenes.

Kateeksi ei käy kirkkoherrojakaan, jotka ovat puun ja kuoren välissä kristillisen arvomaailman ja kirkon työyhteisöjen toimintakulttuurin välissä. Haluttaisiin olla osallisuuden (työ)yhteisö, mutta todellisuudessa ollaan tehokkuuteen pyrkivä palveluorganisaatio. Osa tutkimukseen osallistuneista johtajista totesikin, että kirkon työyhteisöihin eivät heikossa asemassa olevat sovi. Olemme liian individualistisia ja kiireisiä ja teemme liian vaativaa asiantuntijatyötä, jotta ehtisimme tai haluaisimme ottaa työyhteisöömme niitä, jotka eivät (ainakaan ennakkoluuloissamme) pysy tahdissa mukana.

Kirkon työyhteisöjen toimintakulttuuri kaipaa ravistelua. On aika epäuskottavaa olla ansaitsemattoman armon ja lähimmäisenrakkauden yhteisö, joka kuitenkin kohtelee työntekijöitään välineellisesti tehokkuusvaatimusten toteuttajina. Suomalaiset työmarkkinat ovat ylipäätään, kansainvälisessäkin vertailussa kovat, jopa armottomat. Kirkon jäsenistö toivoo ja peräänkuuluttaa kirkoltaan vaihtoehtoisten arvojen esilläpitämistä kilpailukyky-Suomessa. Haluammekin kai kertoa, että suorittaminen, pärjääminen ja omin voimin selviytyminen eivät ole kaikki, eivätkä tärkein. Silloin meidän kannattaisi ehkä toimia itse oppimme mukaan.

Kirkko voisi olla esimerkki eettisemmästä, inhimillisemmästä työelämästä, ja näyttää koko yhteiskunnalle, että tulos on paitsi eettisempi, mahdollisesti myös parempi, kun ihmisiä ei kohdella välineinä. Kirkon työyhteisöt voisivat olla osallisuuden yhteisöjä, joista ei lähdetä uupuneina tai loppuunpalaneina työkyvyttömyyseläkkeelle tai pakoon muihin töihin. Tässä erilaiset työnhakijat voisivat olla kirkon apuna. Monimuotoisuuden lisääminen lisää työyhteisön inhimillisyyttä, pakottaa sen pysähtymään, tarkastelemaan toimintatapojaan, ja voi lopulta mahdollistaa inhimillisemmän, erilaisuutta ja yksilöllisyyttä sallivan työkulttuurin myös niille "tavallisille" työntekijöille. Voisi myös ajatella, että monimuotoisen työntekijäjoukon on helpompaa tavoittaa, kohdata ja tarjota osallisuutta ja kirkon sanomaa monimuotoiselle seurakunnalle ja sen erilaisille jäsenille.

Kuten piispa Huotari tutkimuksen julkistamistilaisuudessa pitämässään hienossa puheessa kehotti: Kirkon keskushallinnon on nyt aika kannustaa ja tukea kirkon työnantajia työyhteisökulttuurien tarkasteluun ja heikossa työmarkkina-asemassa olevien ottamiseen osallisiksi myös kirkon työyhteisöihin, ja kirkon työnantajien ja luottamushenkilöiden on syytä liittää osatyökykyisten sekä muiden heikossa työmarkkina-asemassa olevien työllistäminen henkilöstösuunnitelmiinsa.

Hyvät arvot ja asenteet ovat loistava pohja, mutta nyt on jo aika toimia niiden mukaisesti.

Kirkolliskokouksen piilopuolueet

Kirkolliskokous päättyi, ja palasin arkeen Hietalandenrantaan (ohessa kuva keväisestä maisemasta ikkunani takana). Näin pian oli kuitenkin palattava myös blogin pariin, ja vielä kirkolliskokoukseen liittyen. Ylen Horisontti -ohjelma ja Kotimaa -lehti ovat tarttuneet tärkeään teemaan, ja käsittelevät tällä viikolla lehdessä/ohjelmassa kirkolliskokouksessa "pinnan alla" vaikuttavaa ryhmäytymistä. Annoin radioon kommentin aiheesta, ja jälleen kerran aloin miettiä, miten läpinäkyvyys ja avoimuus on kirkolliskokouksen ryhmäytymisestä hetkittäin kaukana. (kuuntele ohjelma sivulla: http://yleradio1.fi/yhteiskunta/horisontti/)

Kirkolliskokouksessahan paikat jaetaan hiippakuntien mukaan. Edustajat myös kokoontuvat hiippakunnittain keskenään ja jossain määrin myös ajavat omien hiippakuntiensa asioita. Tämä on vielä selvä ja avoin juttu. Mutta kyllä siellä kaikenlaista muutakin ryhmää kokoontuu yli hiippakuntarajojen, eikä näistä juuri kirkkokansalle viestitä. Myönnän toki, että itsekin olen kokoontunut uudistusmielisten edustajien kesken, eikä siinä ole mitään pahaa. Myös muut ryhmittymät saavat minun puolestani kokoontua keskenään, tottakai, niinhän kokoonnutaan kaikessa päätöksenteossa, vaikkapa maallisella puolella puolueittain. Pieni ongelma kirkossa on vain se, että meillä ei näitä "puolueita" kovin avoimesti ole. Käsityksensä siitä, kuka on mitäkin porukkaa, pitää hankkia muilla keinoin.

Olen itse osin tarkoituksella jättänyt hieman perehtymättä muiden edustajien taustoihin. Mieluummin olen tupannut samaan ruokapöytään, ja lähtenyt kysymään mielipiteitä suoraan. Yhteisiä asioita löytyy aina, vaikka erojakin olisi paljon. Mutta kyllä tämä muka-puolueettomuus aiheuttaa paljon hankaluuksiakin, eikä nyt lähtökohtaisesti ainakaan lisää avoimuutta ja läpinäkyvyyttä.

Seuratkaa siis kirkollisen median hyvää työtä, kun vähän tuovat julki näitä ihmeellisinä tabuina näyttäytyviä teemoja.

Viimeinen päivä

Tänään istuttiin enimmäkseen täysistunnossa, ja päivä päättyi virallisilta osin lounaaseen. Äänestyksessä kaatui kirkollisen rakennussuojelun lakiuudistus, mutta valitsijamiesten esitys kirkkohallituksen uudesta pappisjäsenestä meni sentään läpi. Tästäkin tuli hieman hämminkiä, kun tietty joukko edustajia oli masinoinut oman ehdokkaansa Mikkelin hiippakunnan valitsijamiesten ehdotuksesta tehdyn päätöksen ohi.

Kyse oli siis siitä, että Pekka Huokunan siirtyessä kirkkoneuvokseksi, piti valita toinen pappisedustaja (heitä on kirkkohallituksessa yhteensä kaksi, toinen on Riitta Särkiö). Näissä valinnoissa noudatetaan herrasmiessopimusta, jonka mukaan kukin hiippakunta saa edustajan kirkkohallitukseen vuorollaan. Koska Huokuna on Mikkelin hiippakunnasta, pyydettiin Mikkelin hiippakunnan valitsijamiehiltä esitystä uudesta jäsenestä. Valitsijamiesten kesken keskustelimme useammasta henkilöstä, mutta päädyimme yksimielisesti esittämään Mikkelin valitsijamiesten ehdottamaa Jari Pennasta.

Salissa muiden hiippakuntien edustajat päätyivät kuitenkin ehdottamaan "Teuvo Viides Riikosta", kuten joku salissa heitti. Äänestyksestä tulikin myös osin voimasuhteiden punnitseminen, joka päättyi 67-35 valitsijamiesten ehdotuksen taakse. Hamina-Vehkalahden kirkkoherra valittiin siis uudeksi kirkkohallituksen pappisjäseneksi. Mielestäni tämä oli demokraattisen valitsijamiesjärjestelmän mukainen, hyvä ratkaisu. Jatkossa on kuitenkin syytä miettiä, miten valitsijamiesten ehdotusten prosesseista ja perusteluista sekä äänestettävien henkilöiden osaamisesta saataisiin täysistuntoon enemmän tietoa. Näissäkin ehdotuksissa ja päätöksissä tulee olla niin paljon avoimuutta kuin mahdollista.

Tänään ohjelmassa oli myös perinteinen äitienpäivälaulu. Kirkolliskokouksessa on jostakin itselleni varsin käsittämättömästä syystä tapana, että toukokuussa miehet laulavat naisille äitienpäivän kunniaksi laulun, ja marraskuussa naiset laulavat miehille isänpäivän kunniaksi laulun. Osa meistä väistyy lauluhetkien koittaessa ulos salista. Eipä silti, miehet lauloivat oikein hienosti, etenkin kun heitä on niin suuri osuus paikallaolijoista. Ohessa kuva, josta vähän näkyy, miten miehet eivät meinaa edes mahtua salin etuosaan, ja harvat naiset istuvat siellä täällä melkein tyhjillä riveillä.

Täysistunnon lopuksi lauloimme myös Piispa Björkstrandin viimeisen kirkolliskokouspäivän kunniaksi. Hänen johtamansa käsikirjavaliokunta lauloi Anna-Mari Kaskisen ja Pekka Simojoen johdolla "Irti päästä, olet vapaa lähtemään..." ja sitten lauloimme vielä piispan toiveesta Bonhoefferin kuuluisan virren Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan. Arkkipiispa oli tätä ennen kertonut meille Björkstrandin toimineen kirkolliskokouksessa neljällä vuosikymmenellä. Hän oli edustajana ensimmäisen kerran kaksi vuotta ennen kuin synnyin, suunnilleen saman ikäisenä, kuin itse tulin kirkolliskokoukseen. Tämä tieto, piispan pitkä, merkittävä ja monipuolinen työ kirkkomme (ja yhteiskunnan) hyväksi yhdistettynä Bonhoefferin virteen ja sen historiaan, sekä se, että koen Björkstrandin lähdön olevan kirkolliskokoukselle ja kirkolle suuri menetys, saivat minut liikuttumaan kovasti. Toivon Porvoon hiippakunnalta viisautta Björkstrandin seuraajaa valitessaan. Onneksi on kuitenkin todennäköistä, että Björkstrand palvelee kirkkoa vielä monin tavoin, ei vähäisimmin tutkimuksen keinoin.

Ulkona paistaa aurinko, en ole koko viikkona ollut montaa hetkeä ulkona.

Hyvä viikko oli, palaan asiaan kirkolliskokousasioista tällä intensiteetillä marraskuussa. Muista asioista vähän harvemmin päivitettyä tekstiä jo aiemminkin.

Luottamushenkilöille ennakkoäänestysmahdollisuus kirkolliskokousvaalissa

Neljäs, ja viimeinen täysi kirkolliskokouspäivä on takana. Tänään valittiin uusi kirkkoneuvos, (Pekka Huokuna, onnea Pekka! ohessa kuva ääntenlaskun odottelusta), tehtiin iltapäivä tiivistä valiokuntatyötä, ja käsiteltiin joukko mietintöjä. Johtui ehkä viikon edetessä kertyneestä pienestä väsymyksestä, mutta kahvipöydässä en ollut ainoa, jonka mielestä kirko(lliskokoukse)ssa on liikaa ihmisiä, jotka intohimoisesti rakastavat omaa ääntään, ja uskovat juuri heidän ajatustensa olevan korvaamattomia. Kuten arvasittekin, useimmat heistä sattuivat tällä kertaa olemaan miehiä, mutta toisin kuin ehkä kuvittelitte, he eivät kaikki olleet pappeja.

Lisäksi alkoi ärsyttää pinnan alla ja välillä päälläkin oleva vastakkainasettelu: usko, teologia, hengellinen näkökulma vs. seurakuntalaisten toiveet, näkemykset ja kokemukset. On varmasti totta, että media tai tavallinen kirkkokansa voivat joskus intoilla asioista vähän liian vähin tiedoin, mutta kyllä silti on melkoisen arroganttia ajatella, että heidän siksi pitäisi olla hiljaa. Ikäänkuin kirkon jäsenmäärän romahtaminen tai seurakuntalaisten mielipide pitäisi jättää huomioimatta siksi, että ne eivät nouse kirkon tradition hienouksista. Kirkko ei voi ajelehtia yleisen mielipiteen mukana, mutta ei se kyllä voi sinnikkästi puskea silmälapuillakaan. Molempi pahempi. Aivan yhtä ärsyttävää on, kun teologia leimataan pienen piirin knoppailuksi, ja vaaditaan yleistä mielipidettä kirkon ylimmäksi ohjeeksi. Voi johtua kirkkososiologisesta ja nykyaikaisen Raamatuntulkinnan taustastani, mutta kyllä se, miten kirkon, uskon ja teologian koemme, ymmärrämme ja muotoilemme on aina osin ympäristön ja kulttuurin tuotetta. Miksi näitä pitää asettaa vastakkain?

Mutta ärsytyksen ohella oli paljon hyvääkin. Itse pidän merkittävänä sitä, että toisessa käsittelyssä hyväksyttiin mietintö, jolla luottamushenkilöille saadaan ennakkoäänestysmahdollisuus kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa. Ennakkoäänestyksen puuttuminen on ollut selvä epäkohta. Jos varsinainen äänioikeutettu, vaikkapa omassa Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassani seurakuntaneuvoston jäsen, ei ole päässyt äänestyspäivänä paikalle, äänestämään on pitänyt kutsua varajäsen. Varajäsen ei välttämättä ole koskaan käynyt neuvoston kokouksissa, ei aina ole ymmärtänyt, miten merkittävästä vaalista esim. kirkolliskokousvaalissa on kyse, eikä aina ole edes ymmärtänyt postitetusta asiapaperista, että hänellä on äänioikeus. Tämä on siis faktaa siitä, mitä olen kuullut luottamushenkilökollegoilta. Viime vaaleissa meidänkin neuvostostamme jäi usea ääni antamatta juuri tästä syystä. Eli hieno, konkreettinen uudistus!

Tätä, samoin kuin useita muitakin toisia käsittelyjä esiteltiin illalla kuuden jälkeen, mikä olikin hieno asia. Edustajat olivat niin väsyneitä, että vain harvat pitivät puheenvuoroja (no, ehkä mietinnötkin olivat hyviä ja ilman puheita hyväksyttävissä). Ehkä kaikki täysistunnot pitäisi pitää iltaisin?

Perustevaliokunnassa saimme virkamiesoikeudellisia säännöksiä käsittelevän lausuntomme hyvälle mallille. Juristiedustajamme Esa Koukkari huomasi kautta mietinnön toistuvan virheen, sanan säädös niissä kohdin, kun olisi pitänyt lukea säännös (huomaa oikea kirjoitusasu edellä). Lausunnon toinen käsittely kului valtaosin näitä virheitä bongaillessa, ja edustajat innostuivat säädösbingosta niin, että Koukkari joutui jo toppuuttelemaan, kun jossain kohdin se säädös olikin ihan oikea termi.

Terminologista keskustelua jatkettiin illalla täysistunnossa, kun jo ensimmäisenä päivänä arkkipiispan puheessa esiintynyt tärkeä asia sovinnollinen moniäänisyys, otettiin esiin myös Kirkon nelivuotiskertomuksen toisen käsittelyn yhteydessä. Mietinnössä peräänkuulutettiin sovinnollista moniäänisyyttä ja kiihkotonta keskustelua. Rakas vierustoverini K-P Kinnunen muistutti meitä kuitenkin siitä, mitä Raamatussa sanotaan kylmästä ja kuumasta ja haaleasta. Kiihkottomuus ja sovinnollinen yksiäänisyys (vrt. aloite, jossa kaivattiin arkkipiispasta kirkon johtajaa, jotta kirkolla olisi vain yksi ääni) tuskin on se, mikä tekee kirkosta kiinnostavan ja elävän. Minäkin luulen, että sitä on jo yritetty tarpeeksi. Siis kiihkoa kirkosta, uskosta ja opista keskustelemiseen, mutta ei epäasiallisuutta.

Vielä pitää mainita, että tänään veisattiin ruokavirtenä Suvivirsi ja lounaalla oli jälkiruoaksi jäätelöä hillolla ja suklaakastikkeella. Tässä kaksi hienoa asiaa kirkolliskokouksessa: Opiston ruoat ja virrenveisuu. Avajaismessussakin laulu oli niin komeaa, etten tiedä, missä olisin kuullut hienompaa. Tällaiselta sen varmaan pitäisi kuulostaa; kirkko täynnä ihmisiä, jotka rukoilevat laulaen, kiihkolla ja vakaumuksella.

Syrjintävaarassa olevat auttavat kirkkoa osallisuuden etsimisessä

Kolmas kirkolliskokouspäivä on takana, ja tänään lähetekeskusteltiin melkoinen määrä aloitteita. Tarjolla oli muun muassa julkisuutta saanut arkkipiispan asemaa ja tehtäviä koskeva aloite, sekä kolme eri tavoin kirkon saavutettavuutta ja osallisuutta käsitellyttä aloitetta: lasten, nuorten ja kehitysvammaisten. En raportoi keskusteluja pieteetillä, kaikki puheenvuorot löytyvät pian kirkolliskokouksen omilta sivuilta (www.evl.fi/kirkolliskokous).

Kokoavasti voin kuitenkin sanoa, että puhetta oli vähintäänkin riittävästi. Erityisesti lasten oikeuksista puhuttiin todella paljon, asiasta ja asian vierestä. Valiokuntatyöskentelyyn ei lähetekeskusteluinnosta johtuen tunnu jäävän missään välissä kunnolla aikaa, ja perustevaliokuntammekin työstää (kyllä, edelleen) virkamiesoikeudellisia säännöksiä (siis lausuntoa niistä). Yksi valiokuntamme jäsenistä oli tänään sitä mieltä, että perustevaliokunnan virkamiesoikeudellisten säännösten käsittely on kuin Kauniit ja rohkeat. Ei haittaa, vaikka välistä jäisi montakin jaksoa/istuntoa, kun palatessa tuntuu, kuin ei olisi poissa ollutkaan.

Oman puheenvuoroni pidin nuorten osallisuutta käsitelleen aloitteen yhteydessä, joskin käsittelin siinä myös mainittuja lasten ja kehitysvammaisten oikeuksia. Toivoin kirkkoon kokoavaa näkökulmaa osallisuuteen. En koe järkevänä selvittää lasten, nuorten, kehitysvammaisten ja kaikkien muidenkin osattomuusvaarassa olevien ryhmien tilannetta erikseen, vaan kirkon hupenevat resurssit kannattaisi ehkä suunnata synergiseen selvitykseen. Näiden jälkeen voitaisiin tehdä kirkkoon oma yhdenvertaisuussuunnitelma, joka kokoavasti ottaisi huomioon eri ikä- ja ihmisryhmiä.

Kirkkohallitus on käynnistänyt yhdenvertaisuutta kirkon työyhteisöissä selvittävän hankkeen, jossa tarkastellaan eri syrjintävaarassa olevia ryhmiä kokoavasti. Vastaava selvitys olisi aiheellinen myös seurakuntalaisten näkökulmasta. Syytä olisi myös analysoida osallisuuden moniulotteista käsitettä. Mitä oikein ymmärrämme sillä, kun puhumme osallisuuden yhteisöstä, kuten strategiassa teemme? FT Pia Bäcklund on julkaissut erinomaisen kiinnostavan, teemaa kuntapuolen näkökulmasta käsittelevän väitöskirjan (”Tietämisen politiikka. Kokemuksellinen tieto kunnan hallinnassa”, ks: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-473-991-7 ). Suosittelen sitä kaikille osallisuuden yhteisössä toimiville.

Teoksessa käsitellään mm. sitä, millä edellytyksin kuntalaisten arkikokemuksiin pohjautuva tieto voidaan ottaa osaksi kaupungin kehittämistä. Mikä on kuntalaisten (seurakuntalaisten) rooli ja osallistumisen paikka? Mikä on legitiimiä tietoa kunnan (seurakunnan) päätöksiä tehtäessä (vrt. aiempi blogikirjoitukseni "Vain maallikko")?

Tutkimuksen tiivistelmässä sanotaan: "Osallistuminen ei ole vain reagoimista jo johonkin olemassa olevaan, vaan aktiivista uusien näkökulmien esille tuomista osaksi suunnittelua. Tutkimuksessa kysytään, mahdollistavatko kuntien suunnittelun ja päätöksenteon käytännöt kuntalaiselle myös tällaisen roolin. " Tätä voisi kysyä kirkossakin. Voidaanko puhua osallisuudesta kirkossa, jonka jäsenistä suurin osa ei osallistu sen demokraattiseen päätöksentekoon, ymmärrä sen käyttämää kieltä, tai usein edes tiedä, mitä siellä tehdään, ja mihin siellä uskotaan?

Niiden osallisuudesta huolehtiminen, jotka eivät aina osaa pitää itsestään ääntä ja penätä oikeuksiaan, on kirkon ytimestä, Raamatusta nousevaa perustehtäväämme. Lapset, nuoret, kehitysvammaiset, vanhukset, mielenterveyskuntoutujat, seksuaalivähemmistöjen edustajat, maahanmuuttajat ja monet muut voivat avata silmiämme sille, mitä arkkipiispa Paarma ja Mikkelin piispa Häkkinen maanantaina peräänkuuluttivat. Onko kirkko kaikille? Onko oikeasti?

Iltapäivällä oli vielä kirkkohallituksen kyselytunti, joskin eniten ja intohimoisimmin keskustelua herätti täysin kirkkohallitukseen liittymätön kirjallinen kysymys kirkolliskokouksen aamumessuista Maarian kirkossa vs. aamuhartauksista istuntosalissa. Keskustelussa käsiteltiin sikarin polttamista, nimimerkkejä ja suihkussa käymisestä heräävää huonoa omatuntoa. Neuvoa antavaa äänestystäkin ehdotettiin, minkä varapuheenjohtaja Rönkä nopeasti torjui. Lopputulema jää nähtäväksi. Minulle messu maanantaina ja perjantaina riittäisi (mikä oli edustaja Puran hyvä ehdotus), muina aamuina voisi olla vain hartaus. Varmasti ymmärrätte, että tällaiset välikohtaukset piristävät meitä edustajia kovasti kaiken päätöksenteon keskellä. Onneksemme joukossa on edustajia, jotka tahallisesti tai tahattomasti tuovat virkistävää naurua kokousviikkoon. Täällä on loppujen lopuksi hirveän fiksuja ja mukavia ihmisiä, joiden kanssa keskustelu on etuoikeus ja ilo. Eilen kysyin ystävältäni puhelimessa, että pitäisiköhän olla huolissaan, kun huomaan viihtyväni täällä aika hyvin. Todellisuudessa nämä viikot ovat hyvin paljon muuta kuin kuivaa lainsäädäntötyötä ja byrokratiaa.

Keskiviikko-iltaisin on perinteisesti edustajille järjestetty jokin retki (tästäkin voi kysyä, onko järkevää käyttää ilta tähän, kun valiokunnista monet todella tarvitsisivat aikaa kokoontua). Tänä vuonna retki suuntautui Aboa Vetus & Ars Nova -museoon, jossa olen Turussa usein vierailevana käynyt useasti. En siis liittynyt joukkoon, vaan iltani on vapaa, ja ehdin lukea mietintöjä, tehdä vähän muitakin töitä (mm. lukea kiinnostavia artikkeleita vuonna 2010 julkaistavaan Kirkko ja perhe -kirjaan), ja jopa käydä kävelyllä.

Kuulin, että opiston viereisellä metsäkaistaleella kasvaa hurja määrä sinivuokkoja, ja kävin jo etsimässä niitä. Paras kukinta-aika lienee jo ohi, koska löysin vain satunnaisia mättäitä valkovuokkojen seasta. Ohessa (tekstin alussa ja lopussa) pari piristävää kuvaa kuitenkin niistä ja muuten vain kukkasista Stefan Wallinista ja HeTa-hankkeen esittelystä. Huomenna päästään jo ilmeisesti äänestämään

Kirkko on mokannut kummi-kysymyksessä

Tänään käsiteltiin lähetekeskustelussa oman Helsingin hiippakuntani tuomaa aloitetta kummien vähimmäismäärän laskemisesta yhteen. Samankaltainen esitys on tullut myös edustaja-aloitteena. Keskustelussa mielipiteet jakautuivat, mutta piispa Häkkinen esitti keskeisen kysymyksen: Olemmeko tehneet riittävästi kummiuden arvostamiseksi?

Minun kysymykseni on, onko tehty juuri mitään kummiuden arvostamiseksi? Tai vahvistamiseksi? Minulla on kaksi kummilasta, joiden kristillisen kasvatuksen ja hyvinvoinnin sekä keskinäisemme hyvän suhteen eteen haluaisin tehdä paljonkin. En ole kirkolta saanut tähän mitään tukea tai neuvoja kastetilaisuuksien ohjeiden jälkeen. Monessa viisas nainen, Irja Askola kirjoitti tästä tärkeästä teemasta Kotimaa -lehden blogissaan jokin aika sitten otsikolla "Halloo kirkko, täällä kummi", enkä turhaan toista hänen hyviä pointtejaan (lue kirjoitus: www.kotimaa.fi).

Keskeistä kuitenkin on, että järisyttävä määrä suomalaisia (usein nuoria aikuisia) toimii tällaisessa tehtävässä kirkossamme, kokee sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi (Juha Kauppisen tutkimuksen mukaan Tampereella kirkkoon aikuisiällä liittymisen suurin syy oli kummius, 14 prosentilla, lue lisää: www.evl.fi/kkh/ktk/kirkonjasenena), ja mitä kirkko tekee asian eteen? Ei mitään? Kertokaa, jos olen väärässä, ja minä, Irja Askola ja piispa Häkkinen emme vain ole tietoisia asiasta.

Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kummien vähimmäismäärään. Kyllä meidän on tarjottava niin hyvää, että ihmisiä saadaan kummeiksi ihan vapaaehtoisesti. Kummien vähimmäismäärän laskeminen yhteen varmistaa kasteen edellytykset esim. maahanmuuttajaperheiden kohdalla, kun läheisiä kastettuja ja konfirmoituja kummikandidaatteja ei pilvin pimein ole. Asia voitaisiin toteuttaa vaikkapa niin, että kummien vähimmäismäärä voisi olla 1 erillisen anomuksen perusteella. Huomionarvoista on, että aloitteissa on kyseessä vähimmäismäärä, ei enimmäismäärä. Suurin osa varmasti jatkossakin haluaa lapselleen useamman kummin kuin vain yhden, onhan kummeja nytkin usein enemmän kuin vähimmäisvaade, kaksi.

Kirkossa pitäisi kuitenkin todella nopeasti kunnostautua kummien tukemisessa ja arvostamisessa sekä kummiuden vahvistamisessa. Kummin ja lapsen yhteisiä tapahtumia, leirejä tms. (samoin kuin jo on isovanhemmille ja lapsille) tai materiaaleja, kiitos.

Kummiasian lisäksi lähetekeskusteluissa käsiteltiin mm. kirkon tilastointikäytäntöjä. Tilastojen merkitys tiedostettiin, mutta pidettiin myös hyvänä, että niiden kokoamiskäytäntöjä selvitettäisiin. Olen tässä samoilla linjoilla. Tilastot ovat tärkeitä ja arvokkaita monesta syystä, kirkon toiminnan kehittämisen ja tutkimuksen kannalta (käytin itse kirkkohallituksen diakoniatilastoja tutkimuksessa Viimeisellä luukulla: www.evl.fi/kkh/to/kdy/viimeisellaluukulla.pdf ja Kirkon tutkimuskeskus tuottaa erilaisten tilastotietojen pohjalta korvaamatonta tietoa), kirkon työn todentamisen kannalta (esim. yhteisöveroon liittyen osoituksena kirkon tekemästä yhteiskunnallisesta työstä), ja tietysti monia asioita on pakko tilastoida jo lakisääteisesti. Kuitenkin olen kentällä kuullut myös paljon turhautumista tilastointiin, ja tulee mieleen esim. terveyskeskusten idiotismi, kun lääkärit ja hoitajat käyttävät kärjistäen niin paljon aikaa tietokoneella, etteivät ehdi enää tavata potilaita. Asia on siis selvittämisen arvoinen; ei tilastoida tilastoimisen vuoksi, kun tärkeämpääkin tekemistä totisesti on.

Iltapäiväni ilona oli vielä perustevaliokunnan työskentely virkamiesoikeudellisten säännösten parissa. Asia on (edelleen) kesken, joten säästän mahdolliset lukijat enemmiltä yksityiskohdilta.

Valikoiva suvaitsevaisuus vie moraalisesti vaaralliselle tielle

Kirkolliskokouksen tämän viikon ensimmäinen päivä on ollut tapahtumarikas ja innostava. Avajaisjumalanpalveluksessa piispa Häkkinen puhui painokkaasti siitä, miten kirkko on kaikille, miten se on avoin armonyhteisö, ja kaikille on oltava tilaa. Saarnan tämä osuus oli Tulkaa kaikki -liikkeen edustajalle tietysti hienoa kuultavaa.

Sama linja jatkui arkkipiispan avajaispuheenvuorossa, jossa hän ruoti suvaitsevuutta yhteiskunnassa ja kirkossa. Arkkipiispan mukaan kirkon tulisi olla suvaitsevuudessa esimerkin näyttäjä, löytyyhän toiseuden, outouden ja muukalaisuuden ymmärrykselle ja positiiviselle kohtaamiselle paljon perusteluja Raamatusta (lue koko puhe http://www.evl.fi/).

Erityisen hyvänä koin arkkipiispan puuttumisen siihen, miten kirkossa kyseenalaisella tavalla vedotaan totuuteen, oikeaan oppiin ja raamatullisuuteen monissa asioissa, joissa ei ole yksiselitteistä totuutta, jotka eivät ole opillisia kysymyksiä, ja joihin erilaisilla Raamatun tulkintatavoilla voidaan saada erilaisia vastauksia. Kun keskustellaan asioista, jotka eivät ole suoraan uskontunnustuksemme piiriin kuuluvia, on kyse tulkinnoista.

Arkkipiispa tuomitsi myös sen, miten jotkut kirkossa haluavat erivapauksia tai poikkeamista yhteisesti sovituista linjauksista vakaumukseensa vedoten jossakin asiassa, mutta eivät ole valmiita antamaan kirkossa tilaa jossain toisessa asiassa erilaisen vakaumuksen omaaville. Kun suvaitsevaisuus on käytössä vain valituissa asioissa, ollaan arkkipiispan mukaan moraalisesti vaarallisella tiellä.

Arkkipiispa pohti kirkkojenvälisten oppikeskustelujen tai uskontojen välisen dialogin "sovitetun erilaisuuden metodin" käyttömahdollisuuksia myös kirkkomme sisällä. Tärkeää tässä olisi nöyrä ja avoin kuuntelu. Ehdotus on kiinnostava. Tällaisen menetelmän käyttö edellyttäisi tietysti, että edellä mainitusta totuuden ja oikean opin omistamisesta luovuttaisiin. Olisi hienoa, jos se olisi mahdollista. Juuri aamiaispöydässä olin muutaman edustajan kanssa keskustellut siitä, miten kuitenkin meillä kirkolliskokousedustajillakin on - erilaisista näkemyksistä ja mielipiteistä huolimatta - se tärkein asia yhteistä. Yhteisten asioiden tulee näkyä ja niitä tulee pitää esillä, joskin yhteys voi mielestäni aidosti löytyä vain sillä, että eroistakin uskalletaan puhua avoimesti. Ehkä tämä sovitetun erilaisuuden metodi olisi juuri sitä.

Mutta tämä oli vasta päivän alku. Pian kahviteltiin ministeri Wallinin kanssa, ja käytiin pitkähkö lähetekeskustelu kirkkoherran vaalitavan muutoksesta. Suurin yksimielisyys tuntuu käytävillä vallitsevan siitä, että uudistus ei voi saada tarvittua 3/4 enemmistöä, eikä siis mene läpi. Pidin itse pienen puheenvuoron siitä, miten seurakuntalaisten osallisuuden lisääminen ei kirkkoherranvaalissa ole paras argumentti. Oma näkemykseni vapaaehtoistoiminnan ja seurakuntalaisten osallisuuden puolestapuhujana on se, että työntekijäkeskeisyys vähenee parhaiten, kun työntekijät ja työyhteisöt voivat hyvin. Vain hyvinvoiva työntekijä tai työyhteisö jaksaa innostua uudesta ja tarkastella työtapojaan ja seurakunnan elämää uudesta näkökulmasta. Tätä edesauttaisi mahdollisimman hyvä johtajuus, hyvä esimies, eikä tätä valintaa ole mahdollista tehdä valistuneesti ilman kunnon valmistelua. Suoran vaalin ongelma on se, että soveltuvuustutkimusten tai tuomiokapitulien hyvän valmistelun hedelmiä, lausuntoja tai arviointeja, ei voida antaa julkisesti seurakunnan käyttöön. Välillisessä vaalissa olisi mahdollista tehdä valistunut päätös, ja työolobarometrit kertoisivat tulevaisuudessa toivottavasti vähän vähemmän työntekijöiden uupumisesta ja paremman esimiehen kaipuusta. Timo Sahi ja Kari-Pekka Kinnunen pitivät hyvät puheenvuorot hiippakuntien tuomiokapitulien roolista sekä mahdollisuudesta kahteen erilaiseen vaalitapaan (kaikki puheenvuorot pienellä viiveellä osoitteessa www.evl.fi/kirkolliskokous).

Nyt iltasella kuulimme vielä PriceWaterhouseCoopersin konsulttien ja kirkkohallituksen edustajien kertomaa HeTa-hankkeesta. Mallin hyödyt vakuuttavat, vaikka kysymyksiäkin esitettiin. HeTa-infon jälkeen valitsijamiehet päättivät ehdotuksestaan uudeksi kirkkoneuvokseksi. Oli mukavaa, että valitsijamiehet olivat kaikkien valintaprosessin eri vaiheiden (soveltuvuustutkimus, haastattelut, kirkkohallituksen lausunto jne.) jälkeen aika samanmielisiä. Äänestys isossa salissa on torstaina.

Työ jatkuu huomenna hiippakuntavaltuustojen aloitteilla sekä valiokuntatyöskentelyllä.

Huomenna alkaa show

Saavuin juuri Turun kristilliselle opistolle, kirkolliskokouksen kokouspaikalle. Ulkona kuului hienoa linnunlaulua ja opiston ikkunasta näkyy paljon valkovuokkoja. Suurin osa edustajista saapuu tänne jo tänään sunnuntaina, monilla on ollut myös hiippakuntiensa tai valiokuntiensa kokoontumisia, ja useilla tietysti myös pitkä matka.

Huomenna on luvassa varsinainen show. Suuria asioita on pakattu yhteen päivään paljon. Aloitamme tietysti messulla, sen jälkeen on tiedotustilaisuutta, ministerin vierailua, ja varsinaisina asioina käsittelemme mm. uuden kirkkoneuvoksen valintaa, kummien vähimmäismäärän laskemista yhteen ja varmasti paljon keskustelua herättävää esitystä kirkkoherran vaalitavasta. Kirkkoherran vaalia esitetään siis muutettavaksi suorasta vaalista välilliseksi siten, että seurakuntalaisten valitsemat luottamushenkilöt valitsisivat kirkkoherran seurakuntaansa. Tästä ja muusta lisää mahdollisimman pian.

Kirkolliskokousedustajien suljetut Facebook -keskustelut

Kirkon tiedotuskeskus kertoi tiedotteessaan, ja Kotimaa-lehti uutisoi pian katoavalla nettiuutissivustollaan kirkolliskokousedustajien suljetusta Facebook -ryhmästä. Ryhmässä keskustellaan kirkolliskokouksen asioista, ja siihen pääsee siis liittymään vain kutsusta, joskin itse olen ymmärtänyt, että ryhmän perustanut Mika Nurmi on sinne kutsunut kaikkia kirkolliskokousedustajia, joiden tiedämme olevan Facebookissa. Ryhmä on kuitenkin vain edustajille.

Onko tämä nyt sitten epäläpinäkyvää, kun keskustelut eivät ole avoimia kaikille? Samalla logiikalla voisi pitää epäläpinäkyvänä sitä, että kirkolliskokousedustajat lähettävät toisilleen sähköposteja. Tai että valiokuntien kokouksia ei kuvata ja lähetetä suorana netissä.

Moni FB:ssa keskusteleva edustaja pitää blogia (lista kkok-bloggailijoista löytyy: www.evl.fi/kirkolliskokous), joissa kerromme aatoksistamme, ja minä ainakin kerron niistä mielelläni lisää, jos joku haluaa ottaa yhteyttä. Tämä on avoimuuden ja läpinäkyvyyden edistämistä. Myös puheenvuoromme, aloitteemme ja päätökset tulevat verrattain nopeasti nettiin noille samaisille sivuille, josta niitä voi kuka tahansa käydä lukemassa. En usko, että puheenvuorojamme sieltä kauhean moni innolla studeeraa, ja yhtä epätodennäköisenä pidän sitä, että kovinkaan moni jaksaisi lukea viestiketjua virkamiesoikeudellisista säädöksista tmv. kovin pitkään. Kertokaa, jos olen väärässä.

Mika Nurmi mainitsee uutisen haastattelussa, että osa kirkolliskokouksen valmistelutyöstä voitaisiin siirtää ehkä verkkoon. Tämä on hyvä ajatus. Pitkin vuotta ihmiset eri puolilta Suomea matkustavat päiväksi valiokuntiensa tai valitsijamiesten kokouksiin. Ainakin osa tästä epäekologisesta matkustamisesta voitaisiin kenties jonain päivänä välttää kehittämällä videokonferenssimahdollisuuksia ja muuta virtuaalista yhteydenpitoa.

Minä jatkan ajantasaista (ja mahdollisimman avointa ja läpinäkyvää) päivitystä kirkolliskokouksesta toivottavasti heti maanantaina, ensimmäisen varsinaisen kokouspäivän jälkeen. Päivä tulee olemaan pitkä. Illalla kokouspäivän jälkeen on HeTa-hankkeen (kirkon keskitetyn kirjanpidon ja palkanlaskennan hanke) pitkä infotilaisuus ja todennäköisimmin sen jälkeen vielä valitsijamiesten kokous kirkkoneuvoksen vaaliin liittyen. Yritän kuitenkin jaksaa kirjoittaa päälimmäiset tunnelmat maanantai-iltana.

Asialistallamme ensi viikolla ovat siis muun muassa "uuden Seppo Häkkisen" eli kirkkoneuvoksen valinta, kirkkoherran vaalitavan mahdollinen muuttaminen suorasta välilliseksi, kummien vähimmäismäärän mahdollinen vähentäminen yhteen, ja kolme kiinnostavaa, lasten, nuorten ja kehitysvammaisten oikeuksiin ja osallisuuteen kirkossa liittyvää aloitetta. Niistä lisää ensi viikolla.

Vain maallikko

Viime aikoina on alkanut entistäkin enemmän vaivaamaan mieltä, kun kokouksissa, kahvipöytäkeskusteluissa - missä tahansa missä niin sanottuja kirkon ihmisiä kokoontuu - joku aloittaa asiansa: "Minä nyt olen vain tällainen maallikko..." tai "Minä nyt en ole mikään teologi tai pappi tai mikään, mutta...". Tämä siis tarkoittaa: "Minun mielipiteeni kirkosta tai uskosta nyt ei ole välttämättä oikea tai tärkeä, kun en ole koulutukseltani teologi, mutta...".

Se on järkyttävää. Olen itse teologi, ja opintojeni puolesta voisin hakea pappisvihkimystä, jos haluaisin. Teologinen koulutus on toki hieno asia, ja antaa sivistystä ja pohjaa keskustella kirkosta ja hengellisistä kysymyksistä eri näkökulmista. Olen koulutukseeni tyytyväinen. Mutta onko se ainoa koulutus tai tausta, joka näitä valmiuksia antaa? Ei tietenkään. Se on yksi näkökulma, yksi osaamisalue. Mutta meidän kirkossamme muka se paras.

Olen aika kyllästynyt tähän teologien ja pappien kirkolliseen hegemoniaan. Kyllä, kyllä, traditio ja virka ja niin pois päin. Tiedän kyllä. Tiedän kuitenkin myös, että kirkolla ei ole varaa pitää kaikkia muita ammattiryhmiä ja kokeneita, usein koulutettujakin maallikkoja siinä (väärässä, voi miten väärässä) mielikuvassa, että kirkossamme vain teologilla tai vielä mieluummin vain papilla voi olla se niin sanottu oikea tai valistunut mielipide. Saatikka antaa kenenkään ymmärtää, että papeilla olisi pääsy jonkinlaiseen totuuden omistamiseen.

Näistä "olen vain maallikko" -puheenvuoroista tulevat mieleen kirkolliskokouksen naispappeuskeskustelut kauan sitten, niinä vuosikymmeninä, kun asiasta ennen päätöstä keskusteltiin. Kuulin aiheesta väitöskirjaa valmistelevalta henkilöltä, että naispuoliset kirkolliskokousedustajat aloittiva tuolloin puheenvuoronsa varsin usein pyytämällä anteeksi! Siis tyyliin "Anteeksi nyt, kun minulla on mielipide. Anteeksi, että puhun, kun olen vain nainen".

Onko tämä tämänkin päivän pappeuden ylistäminen ja totuuden omistaminen jonkinlaista perua siltä ajalta, kun pappeus eli totuus eli viisaus eli valta oli miesten omaisuutta? Kaikuvatko näissä, usein itseäni vanhempien ihmisten - ja naisten - nöyrissä "olen vain maallikko" -aloituksissa menneiden vuosikymmenten torjunta?

Maallikoiden asema on kirkon päätöksenteossa toki tällä hetkellä hyvä (esim. osuus kirkolliskokouksen edustajista) ja naiset ovat pappeja. Enemmän on tässä asiassa kyse asenteista. Reaalinen ihmetyksen aihe sen sijaan on itselleni kirkon muiden ammattiryhmien outo asema pappien ja maallikoiden rinnalla. Jos diakoniatyöntekijä tai nuorisotyönohjaaja haluaa vaikuttaa kirkon yhteisiin asioihin kirkolliskokouksessa, hänen on toimittava maallikkona. Tässä on jotain kummallista. Toivon, että meillä on seurakunnissa viisaita kirkkoherroja ja muutenkin pappeja, jotka ymmärtävät kirkon muiden ammattiryhmien asiantuntemuksen arvon. Että se sama outo vajaavaisen ymmärryksen asenne, joita nämä "olen vain maallikko" -lauseet viestivät, ei olisi todellisuutta kirkon arjessa, työyhteisöissä. Toivon todella, että yksikään diakoniatyöntekijä, suntio tai emäntä ei joudu aloittamaan lausettaan "minä nyt en ole mikään teologi, mutta...".

Jos papit kuvittelevat seurakuntatyössä tietävänsä aina parhaiten, siitä ei hyvää seuraa. Niinkuin ei koskaan, jos yksi ihmisryhmä kuvittelee, ettei tarvitse muita. Tämän vuoksi on muun muassa sääntö, että kaikissa työryhmissä - myös kirkossa - pitää olla riittävässä määrin molempien sukupuolien edustajia. Ymmärretään, että vain toinen sukupuoli ei tavoita kaikkia asioiden puolia. Vastaavasti vain papeista koostuva joukko ei voi tavoittaa asioiden kaikkia puolia. Seurakuntamme ja kirkkomme koostuvat niin monenlaisista ihmisistä, että on oikeastaan aika noloa, että vain miehistä ja vain papeista koostuva piispajoukko yrittää sitä osaltaan luotsata. Tämä ei tietenkään ole piispojen vika, vaan valitsijoiden (eli myös maallikoiden). Kovin nopeasti ei piispoiksi varmaankaan saada muiden ammattiryhmien edustajia (ellei tapahdu joku tosi radikaali diakonaattiuudistus, eli ei), mutta naisia nyt sentään toivottavasti.

Sitä ennen toivon, että piispojen teologinen koulutus ja elämänkokemus ovat antaneet heille niin paljon viisautta, että he kuuntelevat tarkalla korvalla niin maallikoiden kuin kirkon muiden ammattiryhmien asiantuntemusta, eivätkä usko itse tietävänsä kaikkea. Samaa toivon kirkkoherrojen, pappien, ja meidän kaikkien teologien kohdalla.

Kirkolliskokous lähestyy

Pitkäperjantai, ja istun kahvilassa lukemassa aloitteita ja mietintöjä. Sanoin ystävällenikin, että kirkon yhteisten asioiden pohtiminen voisi olla hyvä tapa käyttää pääsiäispyhien vapaapäiviä.

Nyt kuitenkin innostuin aloitteisiin liittyen pohtimaan osallisuuden käsitettä niin syvällisesti, että klo 12 ollut ristin kumarrus Agricolan kirkossa jäi huomaamattani väliin. Onkohan tämä sittenkään niin asiallista pyhien viettoa?

Illalla olin kuitenkin todella hienossa kiirastorstain iltamessussa Tuomiokirkossamme. Lopuksi alttari riisuttiin hiljaisuudessa, kirkon valoja vähennettiin, ja laulettiin ilman säestystä "Käy yrttitarhasta polku". Mietin, että on se hienoa, että meillä on tällaiseen mahdollisuus. Että upeissa kirkoissa seurakuntamme alueella on koko pääsiäisen ajan uskomaton määrä ja kirjo erilaisia messuja ja muita kokoontumisia, joita työntekijät ovat syvällisellä ammattitaidollaan suunnitelleet.

Vaikka työkseni edistän vapaaehtoistoimintaa, en voi olla alleviivaamatta myös sitä, miten upeaa on, että voimme antaa joillekin ihmisille mahdollisuuden keskittyä ainoastaan kirkon työhön. Se, että meitä on näin paljon (80 prosenttia suomalaisista) antaa meille syvällisesti asiaan perehtyneitä pappeja (ja tietysti myös muita työntekijöitä, kuten suntiomme osana messua eilen) ja uskomme perinnöstä ammentavia elämyksiä. Välillä on aika lohdullista, että meillä on näitä uskonnon ja kirkon ammattilaisia asioita hoitamassa.

Uskontososiologiassa puhutaan ulkoistetusta uskonnosta. Kulttuurissamme, jossa yhä enemmän erikoistutaan eri kentille, ja arvostetaan pitkää koulutusta ja asiantuntemusta jos missäkin alueessa, uskontokin voidaan ulkoistaa asiantuntijaorganisaatiolle. Ihminen voi tavallaan ajatella, että kirkko, sen työntekijät ja pienehkö aktiivisten seurakuntalaisten porukka pitää yllä tätä kirkkoa ja uskoamme. Eikö sovi hyvin kansankirkkoon? Maksetaan veroa, luotetaan ja arvostetaan, vaikkei itse juurikaan osallistuta, eikä aina edes tiedetä, mitä itse uskotaan.

Toisaalta tietysti soisi jokaiselle oman henkilökohtaisen uskon ja voimaa ja armoa tuovan jumalasuhteen. Toisaalta turvallisessa, ammattilaisten käsissä olevassa ulkoistetussakin uskossa on jotakin hirveän hienoa, ja aika luterilaisuuteen sopivaa. Usko on jonkun toisen käsissä, rivijäsen luottaa ja antaa tukensa. Ehkä kansalaisten syvä luottamus (ks. esim. kirkon nelivuotiskertomus: www.evl.fi/kkh/ktk/nelivuotiskertomus2004-2007.htm) kertoo tästä. Kognitiivinen dissonanssi? Jos ei luottaisi, olisiko pakko tehdä itse jotain enemmän?

Samaan aikaan tietysti käy niin, että yhä useampi irtautuu tästä ulkoistetun uskon logiikasta. Miksi kuulua, jos en itse saa mitään? Näinhän suuri osa kirkosta eroavista sanoo: Kirkko ei merkitse itselle henkilökohtaisesti mitään. Ovatko nämä uskonsa ulkoistaneiden lapsia? Miten varmistaa ulkoistetun uskon kirkossa uskonnollisen muistin jatkuvuus? Siinä on totinen kysymys, kun tutkimus toisensa jälkeen (esim. Kati Niemelän tutkimukset, ks. www.evl.fi/kkh/ktk) todistaa uskon tai uskonnottomuuden olevan pitkälti periytyvää.

Tässä tilanteessa lapsiin, nuoriin ja heidän vanhempiinsa on panostettava, ja heitä sitoutettava jollakin tavalla kirkkoon. Aihetta sivuavia aloitteita on toukokuun kirkolliskokouksessa käsittelyssä - hyvä niin. Osallisuus kirkosta voi olla toiminnallista tai kokemuksellista. Molemmat lähtevät siitä, että meillä on yhtymäkohta ihmisen elämään ja arkeen. Tätä voivat omalta osaltaan tietysti olla kirkon omalla kentällään toteuttamat toimitukset ja toiminta.

Ihmiset kuitenkin odottavat myös kirkon tuloa arkeensa: kauppakeskuksiin (lataa Anne Birgitta Pessin raportti kirkon toiminnasta Ison Omenan kauppakeskuksessa Olarin seurakunnan sivuilta: www.olarinseurakunta.fi), baareihin, kouluihin ja mediaan. Suomalaiset haluavat kirkon mukaan yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun. Kiitos siitä niille piispoille ja muille kirkon kasvoille, jotka asiassa ovat kunnostautuneet. Regimenttioppi ei estä kirkon edustajia puhumasta. Kirkon kannat ovat myös eri asia kuin keskusteluun osallistuminen.

Ehkä julkisuuskuvaan ja lähestyttävyyteen vaikuttaisi jo se, että kirkosta puhuttaisiin "ulospäin" muutenkin kuin valmiiden kannanottojen suulla. Kirkon ykseydenkään vaaliminen ei toivottavasti tarkoita sitä, että erimielisyydet pitää vaieta, vaan mieluummin sitä, että ykseyttä on erimielisyyksistä huolimatta. Rohkeutta siis, puhutaan, ettei kirkko ulkoistu ihmisten arjesta lopullisesti!

Maahanmuuttajat ja kirkko

Vuoden 2009 Yhteisvastuukeräys tukee Suomessa maahanmuuttajien työllistymistä. Keräyskohde on saanut enemmän palautetta kuin kai mikään Yhteisvastuukeräyksen kampanjoista ikinä. Palautteita on tullut tuhansia, ja Yhteisvastuun sivuilla (www.yhteisvastuu.fi, ks. myös www.haastaennakkoluulosi.fi) vieraili pelkästään kampanjan ensimmäisen viikon aikana 14 000 kävijää.

Mediakin tarttui aiheeseen, ja uutisoi negatiivisesta palautteesta. Totta onkin, että sitä tuli paljon. Sanomatta jäi se, että mikään Yhteisvastuukeräyksen kampanjoista ei ikinä ole saanut näin paljon nimenomaan positiivista palautetta. Erityisesti nuoret suomalaiset ovat kiittäneet ja kannustaneet kirkkoa teeman valinnasta. Samaa sanovat myös kaikki tuntemani vapaaehtoiset, jotka listojen ja keräyslippaiden kanssa ovat rappukäytävissä ja Rautatientorilla päivystäneet. Negatiivista palautetta tulee häviävän vähän, erityisen kiittävää ja kannustavaa harvinaisen paljon - toki kaikenikäisiltä, mutta erityisesti nuorilta.

Nuorten innostus ei ole yllättävää, uusimmat tutkimukset kertovat nuorten ikäryhmien olevan kaikkein auttamishaluisimpia suomalaisia. Heidän auttamishalunsa on myös laajin, kohdistuen sairaiden lasten ja yksinäisten vanhusten ohella myös kehitysmaiden ihmisiin tai vaikkapa päihteiden käyttäjiin. (ks. esim. Esse-lehden juttu nuorten auttamishalusta http://www.esse.fi/content/view/924/32/)

On luonnollista, ja median toimintalogiikasta nousevaa, että negatiivinen asia on uutinen, positiivinen ei. Se on ihan oikein. Naispappien syrjinnästä, pappien kyseenalaisista tempauksista ja kirkon muista sotkuistakin tulee pitää ääntä, kuten vahtikoiran kuuluu, vaikka ne olisivatkin vain pienehkön joukon asioita kirkon suuressa kokonaisuudessa. Samoin on tässä tapauksessa: Vähemmistön rasismi on kiinnostavampi uutinen kuin enemmistön suopea suhtautuminen.

Mutta kyllä suopeuskin on kiinnostavaa, medialle ja yleisesti ottaen. Yhteisvastuukeräys sai paljon positiivista julkisuutta, kirkko myönteistä näkyvyyttä siitä, että se tekee sitä, mitä sen oikeasti pitää tehdä: heikompien puolustamisesta myös työllistämiskysymyksessä. Kaikkien tutkimusten mukaan juuri tätä kirkolta odotetaan: toimintaa ja kannanottoja heikompien auttamiseksi ja puolustamiseksi. (ks. esim. Eliisa Kansasen tutkimus http://www.evl.fi/kkh/ktk/www14.htm).

Kirkossa on ilokseni myönteistä suhtautumista maahanmuuttajiin paitsi kampanjoiden ja jäsenten taholta, myös konkreettisessa seurakuntatyön arjessa. Tämä tieto perustuu näkemääni ja oppimaani, kun olen kouluttanut seurakuntien työntekijöitä monikulttuurisuudesta ja tehnyt tutkimusta kirkon työnantajien suhtautumisesta maahanmuuttajien työllistämiseen.
(ks. http://www.tem.fi/files/21559/bjorklund_gronlund_tutkimuskooste.pdf)

Vaikka maahanmuuttajia on käytännössä työllistetty kirkossa hyvin vähän, suhtautuminen teemaan on erittäin positiivista ja kiinnostunutta. Tutkijalle tulee tuntuma, että kirkkoherrat ja muut kirkon organisaatioiden johtajat haluaisivat aidosti elää heikompaa huomioiden, jopa haasteellisissa työyhteisöissämme. Seuraavaksi pohditaan, miten hyvä tahto muuttuu hyväksi toiminnaksi. Tässä kirkko, erityisesti sen Yhteisvastuukeräys ja Kirkon sosiaalifoorumi sekä Työ- ja elinkeinoministeriö ovat yhdessä tekemässä tärkeää työtä.

Ne kampanjaa ja kirkon avausta maahanmuuttajien työllistämiskysymyksessä kiittäneet seurakuntalaiset (esimerkiksi ne paljon puhutut nuoret aikuiset) sekä media, odottavat nyt tuloksia. Toivottavasti tulee positiivista uutisoitavaa.