Kuntien ja seurakuntien yhteistyötä tutkiva kirkkososiologikollegani Valdemar Kallunki vieraskynäilee tämän päivän HS:ssa (12.11.2009 A2, ”Krusifiksit eivät edusta Italiassa pelkästään uskonnollisuutta”) liittyen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuun ns. Italian krusifiksitapauksessa. Hän kirjoittaa, että uskonnollisen ja maallisen erottaminen on moniulotteisempi kysymys kuin aina ymmärretään. Kristinuskon merkitys eurooppalaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa on läpitunkevaa, joskin uskonto näkyy eri maissa ja eri kulttuureissa eri tavoin. Esimerkkinä uskonnon ja julkisen elämän sekoittumisesta Kallunki käyttää uskonnollisten symbolien sekoittumista kansalliseen kulttuuriin (Suomen lipun risti ja suvivirsi, Italian julkisten tilojen krusifiksit, samoin amerikkalaisten setelirahojen viittaukset Jumalaan). Tämä on jälleen yksi muistutus siitä, että uskonto ja kulttuuri vaikuttavat aina toisiinsa.
Kirjoitus viittaa myös tunnustukselliseen ateismiin, joka uskoo, että yhteiskunnan olisi mahdollista irtautua taustalla olevan uskonnon vaikutusalasta. Kuten Kallunki kirjoituksessaan oivasti osoittaa, käsitys on virheellinen. Suomalainen yhteiskunta ja luterilaisuus ovat kehittyneet vuorovaikutuksessa vuosisatoja. Kiinnostavaa kyllä, sama yhteiskunnan ja uskonnon irtautumisen toive on nähtävissä tietyllä tavalla myös uskonnon kentällä. Kirkossamme on henkilöitä, jotka edustavat tunnustuksellisten ateistien kanssa samankaltaista logiikkaa.
Siinä missä ateistit näkevät kirkon (ja ylipäätään uskonnon) jonain pahana, joka tulee pitää erossa yhteiskunnasta, näkevät eräät kirkossa toimivat ryhmät ja henkilöt yhteiskunnan jonain pahana, joka tulee pitää erossa kirkosta. Jälkimmäinen näkyy useissa keskusteluissa vaikkapa kirkolliskokouksessa. Yleinen, yhteiskunnallinen lainsäädäntö nähdään uhkana, yleinen mielipide vääränä, ja ”maailma” pahana. Sekä tunnustuksellisten ateistien että yhteiskunnasta eristäytyvää kirkkoa havittelevien näkemys on paitsi todellisuudesta irrallinen myös potentiaalisen vaarallinen. Eristetty tai eristäytynyt uskonnollisuus (tai mikä tahansa ideologia) voi tunnetusti olla haitallinen paitsi yksilöille myös yhteiskunnille.
Kiinnostavaa kuitenkin on, että totuuden omistajilla on sama logiikka, oli kyse sitten uskonnollisesta tai ateistisesta totuudesta.
Yksityisetsiviä ja pakollista vapaaehtoistoimintaa
Paluu kirkolliskokouksesta on tapahtunut, niin fyysisesti kuin vähän henkisestikin. Junamatkalla Turusta Helsinkiin luin uuden kirkkososiologian pro gradu –seminaarin opiskelijoiden tutkimussuunnitelmia. Seminaari kokoontui ensimmäisen kerran juuri kirkolliskokousviikolla, jolloin en päässyt uusia opiskelijoita tapaamaan, mutta seuraava istunto on alkavalla viikolla. Uuden seminaarin alkaminen on kiehtovaa monellakin tavalla, ei vähiten opiskelijoiden jännittävien tutkimusaiheiden vuoksi.
Tänä lukuvuonna opiskelijamme tutkivat mm. piispojen ja lähetysjärjestöjen tahdonilmaisua (liittyen naispappeuden torjuvien herätysliikkeiden toimintaan kirkossa), väliportaan johtajien kokemuksia strategian jalkauttamisesta seurakuntaliitoksissa sekä kirkon ja ay-liikkeen yhteistyötä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, opiskelijoiden töiden mukana eläminen suunnitelmavaiheesta tuloksiin ja valmiiseen graduun on kiehtovaa. Tutkielman tai minkä tahansa tutkimuksen tekeminen on parhaimmillaan kuin salapoliisityötä. Ohjaajat saavat olla etsivätoimiston esimiehiä, jotka ohjaavat yksityisetsiviä erilaisten tapausten selvittelyssä. Mitä olet saanut selville, mistä siinä on kyse? Mitä tuo tarkoittaa, mikä sitä voisi selittää? Mistä saisit lisää tietoa, millaista tietoa tarvitset, jotta asia selviää? Seminaari-istunnoissa keskustelemme työkaluista ja menetelmistä, ja pohdimme yhdessä ratkaisuja kysymyksiin. Parhaimmillaan etsivätoimiston esimiehet vain seuraavat vierestä, kun kollegiaalinen osaaminen ja innostus vievät kutakin tapausta eteenpäin. Opiskelijoiden osaaminen, keskinäinen tuki ja kannustus sekä kirkkososiologinen keskustelu ovatkin graduistien kanssa työskentelyn isoja iloja kiinnostavien tutkimusteemojen ohella.
Tällä viikolla saan graduseminaarin lisäksi istua lukuisissa kokouksissa. En joka päivä klo 9-20, kuten kirkolliskokousviikolla, mutta ihan riittävästi kuitenkin. Ohjelmassa on mm. erilaisten vapaaehtoisorganisaatioiden ohjausryhmiä sekä Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston kokous. Onneksi en ole koskaan kuulunut niihin ihmisiin, joiden mielestä kokouksissa istuminen on tylsää (kunhan kokoukset ovat hyvin johdettuja ja sisältö sopiva). Parhaimmillaan ne ovat yhtä innostavia, yhteistä ajattelua kehittäviä ja opettavia kuin graduseminaarinkin työskentely. Sen sijaan olen onneton ravintolassa istuja. Kirkolliskokouksessa sain vain kuunnella vieressä, kun edustajat kertailivat edellisten iltojen karaokesuorituksia. Kuulosti hauskalta, ja varmasti parantaa myös edustajien keskinäistä yhteishenkeä sekä sujuvoittaa työskentelyä. Illan istumisen armolahjaa ei kuitenkaan ole annettu kaikille.
Tällä viikolla valmistaudun myös kiinnostavaan konferenssiin Clevelandissa, Yhdysvalloissa. Kyseessä on kolmannen sektorin ja vapaaehtoistoiminnan (Association for Research on Nonprofit Organizations and Voluntary Action, ks. www.arnova.org) konferenssi, jossa esitellään toinen toistaan kiehtovampia tutkimuksia. Aion osallistua ainakin sessioihin, joissa käsitellään arvojen ja/tai uskonnon sekä vapaaehtoistoiminnan yhteyksiä. Itse esittelen kollegojeni kanssa yliopisto-opiskelijoiden vapaaehtoistoimintaohjelmiin liittyvää tutkimusta. Suomessa vielä melko marginaalinen ilmiö, vapaaehtoinen tai pakollinen vapaaehtoistoiminta osana opintoja on monissa tutkimuksemme maissa arkipäivää. Suomessakin siitä innostumisesta on merkkejä. Pakollinen vapaaehtoistoiminta on muuten hieno termi. Itse ilmiöstä ja sen vaikutuksista tarvitaan vielä lisää tutkimustietoa ennen kuin sitä toivoisin laajamittaisesti sovellettavan Suomen oppilaitoksissa.
Tänä lukuvuonna opiskelijamme tutkivat mm. piispojen ja lähetysjärjestöjen tahdonilmaisua (liittyen naispappeuden torjuvien herätysliikkeiden toimintaan kirkossa), väliportaan johtajien kokemuksia strategian jalkauttamisesta seurakuntaliitoksissa sekä kirkon ja ay-liikkeen yhteistyötä. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, opiskelijoiden töiden mukana eläminen suunnitelmavaiheesta tuloksiin ja valmiiseen graduun on kiehtovaa. Tutkielman tai minkä tahansa tutkimuksen tekeminen on parhaimmillaan kuin salapoliisityötä. Ohjaajat saavat olla etsivätoimiston esimiehiä, jotka ohjaavat yksityisetsiviä erilaisten tapausten selvittelyssä. Mitä olet saanut selville, mistä siinä on kyse? Mitä tuo tarkoittaa, mikä sitä voisi selittää? Mistä saisit lisää tietoa, millaista tietoa tarvitset, jotta asia selviää? Seminaari-istunnoissa keskustelemme työkaluista ja menetelmistä, ja pohdimme yhdessä ratkaisuja kysymyksiin. Parhaimmillaan etsivätoimiston esimiehet vain seuraavat vierestä, kun kollegiaalinen osaaminen ja innostus vievät kutakin tapausta eteenpäin. Opiskelijoiden osaaminen, keskinäinen tuki ja kannustus sekä kirkkososiologinen keskustelu ovatkin graduistien kanssa työskentelyn isoja iloja kiinnostavien tutkimusteemojen ohella.
Tällä viikolla saan graduseminaarin lisäksi istua lukuisissa kokouksissa. En joka päivä klo 9-20, kuten kirkolliskokousviikolla, mutta ihan riittävästi kuitenkin. Ohjelmassa on mm. erilaisten vapaaehtoisorganisaatioiden ohjausryhmiä sekä Helsingin seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston kokous. Onneksi en ole koskaan kuulunut niihin ihmisiin, joiden mielestä kokouksissa istuminen on tylsää (kunhan kokoukset ovat hyvin johdettuja ja sisältö sopiva). Parhaimmillaan ne ovat yhtä innostavia, yhteistä ajattelua kehittäviä ja opettavia kuin graduseminaarinkin työskentely. Sen sijaan olen onneton ravintolassa istuja. Kirkolliskokouksessa sain vain kuunnella vieressä, kun edustajat kertailivat edellisten iltojen karaokesuorituksia. Kuulosti hauskalta, ja varmasti parantaa myös edustajien keskinäistä yhteishenkeä sekä sujuvoittaa työskentelyä. Illan istumisen armolahjaa ei kuitenkaan ole annettu kaikille.
Tällä viikolla valmistaudun myös kiinnostavaan konferenssiin Clevelandissa, Yhdysvalloissa. Kyseessä on kolmannen sektorin ja vapaaehtoistoiminnan (Association for Research on Nonprofit Organizations and Voluntary Action, ks. www.arnova.org) konferenssi, jossa esitellään toinen toistaan kiehtovampia tutkimuksia. Aion osallistua ainakin sessioihin, joissa käsitellään arvojen ja/tai uskonnon sekä vapaaehtoistoiminnan yhteyksiä. Itse esittelen kollegojeni kanssa yliopisto-opiskelijoiden vapaaehtoistoimintaohjelmiin liittyvää tutkimusta. Suomessa vielä melko marginaalinen ilmiö, vapaaehtoinen tai pakollinen vapaaehtoistoiminta osana opintoja on monissa tutkimuksemme maissa arkipäivää. Suomessakin siitä innostumisesta on merkkejä. Pakollinen vapaaehtoistoiminta on muuten hieno termi. Itse ilmiöstä ja sen vaikutuksista tarvitaan vielä lisää tutkimustietoa ennen kuin sitä toivoisin laajamittaisesti sovellettavan Suomen oppilaitoksissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)