Viime aikoina on alkanut entistäkin enemmän vaivaamaan mieltä, kun kokouksissa, kahvipöytäkeskusteluissa - missä tahansa missä niin sanottuja kirkon ihmisiä kokoontuu - joku aloittaa asiansa: "Minä nyt olen vain tällainen maallikko..." tai "Minä nyt en ole mikään teologi tai pappi tai mikään, mutta...". Tämä siis tarkoittaa: "Minun mielipiteeni kirkosta tai uskosta nyt ei ole välttämättä oikea tai tärkeä, kun en ole koulutukseltani teologi, mutta...".
Se on järkyttävää. Olen itse teologi, ja opintojeni puolesta voisin hakea pappisvihkimystä, jos haluaisin. Teologinen koulutus on toki hieno asia, ja antaa sivistystä ja pohjaa keskustella kirkosta ja hengellisistä kysymyksistä eri näkökulmista. Olen koulutukseeni tyytyväinen. Mutta onko se ainoa koulutus tai tausta, joka näitä valmiuksia antaa? Ei tietenkään. Se on yksi näkökulma, yksi osaamisalue. Mutta meidän kirkossamme muka se paras.
Olen aika kyllästynyt tähän teologien ja pappien kirkolliseen hegemoniaan. Kyllä, kyllä, traditio ja virka ja niin pois päin. Tiedän kyllä. Tiedän kuitenkin myös, että kirkolla ei ole varaa pitää kaikkia muita ammattiryhmiä ja kokeneita, usein koulutettujakin maallikkoja siinä (väärässä, voi miten väärässä) mielikuvassa, että kirkossamme vain teologilla tai vielä mieluummin vain papilla voi olla se niin sanottu oikea tai valistunut mielipide. Saatikka antaa kenenkään ymmärtää, että papeilla olisi pääsy jonkinlaiseen totuuden omistamiseen.
Näistä "olen vain maallikko" -puheenvuoroista tulevat mieleen kirkolliskokouksen naispappeuskeskustelut kauan sitten, niinä vuosikymmeninä, kun asiasta ennen päätöstä keskusteltiin. Kuulin aiheesta väitöskirjaa valmistelevalta henkilöltä, että naispuoliset kirkolliskokousedustajat aloittiva tuolloin puheenvuoronsa varsin usein pyytämällä anteeksi! Siis tyyliin "Anteeksi nyt, kun minulla on mielipide. Anteeksi, että puhun, kun olen vain nainen".
Onko tämä tämänkin päivän pappeuden ylistäminen ja totuuden omistaminen jonkinlaista perua siltä ajalta, kun pappeus eli totuus eli viisaus eli valta oli miesten omaisuutta? Kaikuvatko näissä, usein itseäni vanhempien ihmisten - ja naisten - nöyrissä "olen vain maallikko" -aloituksissa menneiden vuosikymmenten torjunta?
Maallikoiden asema on kirkon päätöksenteossa toki tällä hetkellä hyvä (esim. osuus kirkolliskokouksen edustajista) ja naiset ovat pappeja. Enemmän on tässä asiassa kyse asenteista. Reaalinen ihmetyksen aihe sen sijaan on itselleni kirkon muiden ammattiryhmien outo asema pappien ja maallikoiden rinnalla. Jos diakoniatyöntekijä tai nuorisotyönohjaaja haluaa vaikuttaa kirkon yhteisiin asioihin kirkolliskokouksessa, hänen on toimittava maallikkona. Tässä on jotain kummallista. Toivon, että meillä on seurakunnissa viisaita kirkkoherroja ja muutenkin pappeja, jotka ymmärtävät kirkon muiden ammattiryhmien asiantuntemuksen arvon. Että se sama outo vajaavaisen ymmärryksen asenne, joita nämä "olen vain maallikko" -lauseet viestivät, ei olisi todellisuutta kirkon arjessa, työyhteisöissä. Toivon todella, että yksikään diakoniatyöntekijä, suntio tai emäntä ei joudu aloittamaan lausettaan "minä nyt en ole mikään teologi, mutta...".
Jos papit kuvittelevat seurakuntatyössä tietävänsä aina parhaiten, siitä ei hyvää seuraa. Niinkuin ei koskaan, jos yksi ihmisryhmä kuvittelee, ettei tarvitse muita. Tämän vuoksi on muun muassa sääntö, että kaikissa työryhmissä - myös kirkossa - pitää olla riittävässä määrin molempien sukupuolien edustajia. Ymmärretään, että vain toinen sukupuoli ei tavoita kaikkia asioiden puolia. Vastaavasti vain papeista koostuva joukko ei voi tavoittaa asioiden kaikkia puolia. Seurakuntamme ja kirkkomme koostuvat niin monenlaisista ihmisistä, että on oikeastaan aika noloa, että vain miehistä ja vain papeista koostuva piispajoukko yrittää sitä osaltaan luotsata. Tämä ei tietenkään ole piispojen vika, vaan valitsijoiden (eli myös maallikoiden). Kovin nopeasti ei piispoiksi varmaankaan saada muiden ammattiryhmien edustajia (ellei tapahdu joku tosi radikaali diakonaattiuudistus, eli ei), mutta naisia nyt sentään toivottavasti.
Sitä ennen toivon, että piispojen teologinen koulutus ja elämänkokemus ovat antaneet heille niin paljon viisautta, että he kuuntelevat tarkalla korvalla niin maallikoiden kuin kirkon muiden ammattiryhmien asiantuntemusta, eivätkä usko itse tietävänsä kaikkea. Samaa toivon kirkkoherrojen, pappien, ja meidän kaikkien teologien kohdalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti