Kirkon työyhteisöissä arvot ja käytäntö ristiriidassa

Uudet tutkimustulokset (Grönlund & Björklund 2009, ks. www.tem.fi/julkaisut) kertovat, että kirkossa suhtaudutaan erittäin myönteisesti heikossa asemassa ja syrjintävaarassa olevien työllistämiseen.

Kirkkoherrat ja muut johtajat (seurakunnissa, keskushallinnossa ja kirkollisissa järjestöissä) ovat kiinnostuneita mm. eri tavoin vammaisten, maahanmuuttajien, ammattikouluttamattomien nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistämisestä. Peräti 93 % johtajista kokee, että monimuotoinen työyhteisö on rikkaus, ja yli kolmannes kokee organisaationsa vastuuksi työllistää heikossa työmarkkina-asemassa olevia.

Tämä on tietysti luontevaa, kun ajattelee kristillistä ihmiskuvaa ja siitä juontuvaa yhteisvastuullisuuden eetosta: heikoimmat eivät ole yksin vastuussa tilanteestaan, eikä heitä jätetä yksin sitä kantamaan. Tämän lähestymistavan mukaan toimimalla ihonvärin, sairastumisen tai vamman vuoksi muusta työelämästä syrjityt voitaisiin kirkossa nähdä tasa-arvoisina toimijoina - osallisina.

Itsestäänselvää johtajien myönteisyys ei kuitenkaan ole. Kirkon työyhteisöt ovat valitettavasti omaksuneet muun yhteiskunnan toimintakulttuurin ja periaatteet liian monessa suhteessa: kiire, tehokkuusvaatimukset, "vain vahvat pärjäävät" -ajattelu ovat tuttuja monille työntekijöille kirkossakin. Työolobarometrit kertovat uupumisesta ja johtamisen sekä organisoinnin vaikeuksista. Jopa neljännes kirkon työntekijöistä piti vuonna 2005 vähintään melko todennäköisenä, että siirtyy kokonaan pois kirkosta muun työnantajan palvelukseen seuraavien viiden vuoden sisällä. Kirkon työyhteisöissä eivät näytä aina jaksavan edes niis sanotut tavalliset työntekijät, joilla ei ole vamman, sairauden, kielitaidon tai muun seikan tuomaa lisähaastetta työelämässään. Kirkon strategia vuoteen 2015 (Meidän kirkko. Osallisuuden yhteisö.) visioi, että kirkko voisi tulevaisuudessa olla "unelmien työpaikka". Siihen taitaa olla vielä matkaa.

Tosiasia on, että toistaiseksi heikossa asemassa olevia on kirkossa työllistetty melkein nolottavan vähän. Eniten on eri heikossa asemassa olevista ryhmistä työllistetty pitkäaikaistyöttömiä. Heitä on ollut työssä 35 prosentissa kirkon organisaatioista, isoista yhtymistä ja seurakunnista yli puolessa. Se on hyvä. Parantamisen varaa kuitenkin on paljon, etenkin muiden ryhmien kohdalla. Vain 15 prosenttia kirkon organisaatioista on ottanut työhön esimerkiksi fyysisesti vajaakuntoisia tai vammaisia, ja maahanmuuttajia joka kymmenes.

Kateeksi ei käy kirkkoherrojakaan, jotka ovat puun ja kuoren välissä kristillisen arvomaailman ja kirkon työyhteisöjen toimintakulttuurin välissä. Haluttaisiin olla osallisuuden (työ)yhteisö, mutta todellisuudessa ollaan tehokkuuteen pyrkivä palveluorganisaatio. Osa tutkimukseen osallistuneista johtajista totesikin, että kirkon työyhteisöihin eivät heikossa asemassa olevat sovi. Olemme liian individualistisia ja kiireisiä ja teemme liian vaativaa asiantuntijatyötä, jotta ehtisimme tai haluaisimme ottaa työyhteisöömme niitä, jotka eivät (ainakaan ennakkoluuloissamme) pysy tahdissa mukana.

Kirkon työyhteisöjen toimintakulttuuri kaipaa ravistelua. On aika epäuskottavaa olla ansaitsemattoman armon ja lähimmäisenrakkauden yhteisö, joka kuitenkin kohtelee työntekijöitään välineellisesti tehokkuusvaatimusten toteuttajina. Suomalaiset työmarkkinat ovat ylipäätään, kansainvälisessäkin vertailussa kovat, jopa armottomat. Kirkon jäsenistö toivoo ja peräänkuuluttaa kirkoltaan vaihtoehtoisten arvojen esilläpitämistä kilpailukyky-Suomessa. Haluammekin kai kertoa, että suorittaminen, pärjääminen ja omin voimin selviytyminen eivät ole kaikki, eivätkä tärkein. Silloin meidän kannattaisi ehkä toimia itse oppimme mukaan.

Kirkko voisi olla esimerkki eettisemmästä, inhimillisemmästä työelämästä, ja näyttää koko yhteiskunnalle, että tulos on paitsi eettisempi, mahdollisesti myös parempi, kun ihmisiä ei kohdella välineinä. Kirkon työyhteisöt voisivat olla osallisuuden yhteisöjä, joista ei lähdetä uupuneina tai loppuunpalaneina työkyvyttömyyseläkkeelle tai pakoon muihin töihin. Tässä erilaiset työnhakijat voisivat olla kirkon apuna. Monimuotoisuuden lisääminen lisää työyhteisön inhimillisyyttä, pakottaa sen pysähtymään, tarkastelemaan toimintatapojaan, ja voi lopulta mahdollistaa inhimillisemmän, erilaisuutta ja yksilöllisyyttä sallivan työkulttuurin myös niille "tavallisille" työntekijöille. Voisi myös ajatella, että monimuotoisen työntekijäjoukon on helpompaa tavoittaa, kohdata ja tarjota osallisuutta ja kirkon sanomaa monimuotoiselle seurakunnalle ja sen erilaisille jäsenille.

Kuten piispa Huotari tutkimuksen julkistamistilaisuudessa pitämässään hienossa puheessa kehotti: Kirkon keskushallinnon on nyt aika kannustaa ja tukea kirkon työnantajia työyhteisökulttuurien tarkasteluun ja heikossa työmarkkina-asemassa olevien ottamiseen osallisiksi myös kirkon työyhteisöihin, ja kirkon työnantajien ja luottamushenkilöiden on syytä liittää osatyökykyisten sekä muiden heikossa työmarkkina-asemassa olevien työllistäminen henkilöstösuunnitelmiinsa.

Hyvät arvot ja asenteet ovat loistava pohja, mutta nyt on jo aika toimia niiden mukaisesti.