Intensiivinen ja työntäyteinen kokousviikko on takana. Viikko oli tiivis, ja sen tunnelmasta vie aikaa irrottautua. Ihminen tottuu nopeasti siihen, että ruoka tulee valmiina pöytään ja työssä tarvittavat paperit nenän eteen. (Opistolla kaikki toimii täydellisen moitteettomasti, huomaamatta ja erittäin ystävällisesti, aina.) Ja myönnän, että ensimmäisenä aamuna kokouksen päättymisen jälkeen ajattelin, että olisipa kiva istua aamukahville toisten edustajien kanssa, juttelemaan yhteisistä asioistamme. Huolimatta tämän kokousviikon intensiivisyydestä – tai ehkä juuri siksi – edustajien yhteishenki oli ehkäpä parempi kuin koskaan aiemmin omalla kaudellani. Uudistusmielisiä yhdisti yhteinen tavoite suhteessa rekisteröityihin parisuhteisiin, mutta valtaosaa edustajista yhdisti yhteinen tavoite pysyä yhdessä kirkkona. Hyvin erilaiset, osin lähes täysin vastakkaiset kannat tässä yhdessä kysymyksessä kääntyivätkin kokemukseksi siitä, miten tärkeää suurelle enemmistölle meistä on pysyä yhdessä tämän yhteisen kirkkomme sisällä. Viikon lopulla tuntui hienolta kiittää yhteistyöstä myös niitä, jotka suhtautuvat rekisteröityihin parisuhteisiin eri tavalla kuin minä, mutta halusivat silti sitoutua yhteiseen kompromissiratkaisuun ja yhteiseen kirkkoon.
Varsinaisia uutuuksia tällä viikolla olivat uusi arkkipiispa - uusi siis tässä roolissa, josta hänellä ei tuntunut kaikesta paineesta huolimatta olevan pienintäkään vaikeutta selviytyä sekä uusi Helsingin piispa, Irja Askola, joka todella merkittävällä tavalla tuki ja huomioi meitä hiippakuntansa edustajia. Olin tästä hänen ottamastaan roolista hyvin vaikuttunut ja kiitollinen. Hänestä muuten huokuu kasvotusten paitsi mediankin kautta välittyvä lämpö ja läsnäolo, myös vahva arvokkuus ja voima. Piispakuntamme näyttää tämän vuoden jälkeen todella hyvältä, kun Kaarlo Kalliala vielä saadaan kohta Turun piispaksi. Olen kuullut, että piispojen keskinäinenkin vuorovaikutus on uusien piispojen myötä saanut uudenlaista, varmasti tarpeellista ja rakentavaa avoimuutta. Toivon, että sen vaikutus heijastuu koko kirkkoomme ja sen viestintään.
Tämän kokousviikon uutuus oli myös se, että sain uuden vierustoverin istuntosalissa. Kaipaamamme edesmenneen Heikki Kotilan jälkeen kirkolliskokoukseen ja perustevaliokuntaan nousi Mika Aspinen, jonka kanssa oli todellinen ilo tehdä yhteistyötä. Myös perustevaliokunnan sihteeri on viime toukokuun jälkeen vaihtunut, ja mietintöä sai tällä viikolla kirjoittaa öisin Ilmari Karimies, joka on muuten kurssitoverini. Ja vielä kauniiksi lopuksi sain uutuutena jakaa huoneiston tällä kokousviikolla edustaja Hilkka Olkinuoran kanssa. Voin kertoa, että harvan ihmisen kanssa haluaa keskustella vielä keskellä yötä, kun on ensin kuunnellut tunteja ja tunteja edustajien tasoltaan hyvin vaihtelevia puheenvuoroja, mutta Hilkan kanssa haluaa. Teksti on livenä aivan yhtä fantastista kuin kirjoissa ja kolumneissa.
Vielä eilinen lauantai kului lukiessa kirkolliskokousta käsitelleitä lehtijuttuja viikon varrelta, ja seuratessa, miten media ja tutut Facebookissa suhtautuvat päätökseemme rukoilla parisuhteensa rekisteröineiden kanssa ja puolesta. Nyt alan hiljalleen taas huomioida todellisuutta Turun kristillisen opiston ulkopuolella. Lähden keskiviikkona vapaaehtoistoimintaa ja kolmatta sektoria käsittelevään tieteelliseen konferenssiin Washingtoniin ja sieltä pikku lomalle New Yorkiin. Sitä ennen ehditään kuitenkin pitää seurakuntavaalit ja myös Tulkaa kaikki –liikkeen seurakuntavaalivalvojaiset. On hyvä päästä omien joukkojen pariin. Tulkaa kaikki –liikkeen aktiivit ovat tehneet ison vaalityön tämän syksyn aikana, ja intohimoa yhteisen kirkon hyväksi on myös tässä joukossa paljon. Parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja kanssa rukoileminen on Tulkaa kaikki –liikkeen piirissä toimiville uudistajille askel oikeaan suuntaan, mutta yhden liikkeen ohjelman keskeisen tavoitteen (”eri tavoin ajattelevien välille on rakennettava sovintoa ja luottamusta”) mukainen on myös nyt hyväksytyn mietinnön yhteyttä rakentava luonne.
Kädenojennus seksuaalivähemmistöille (12.11.)
Rukous parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja heidän kanssaan hyväksyttiin juuri selvästi kirkolliskokouksessa äänin 78-30.
Päätös oli tietysti kompromissi, ja monet meistä tuntevat pettymystä siitä, että emme voi antaa seksuaalivähemmistöille varsinaista siunauksen kaavaa. Silti päätös on kirkolta kannanotto oikeaan suuntaan. Vihdoinkin on annettu virallisesti lupa kohdata myönteisellä tavalla ja myönteisenä asiana parisuhteensa rekisteröineet parit. Se suuri joukko kirkon työntekijöitä, jotka haluavat ja ovat odottaneet lupaa rukoilla heidän kanssaan ja heidän puolestaan, saavat sen pian tehdä. Voimme järjestää kirkoissa tilaisuuksia, laulaa virsiä ja rukoilla yhdessä parisuhteensa rekisteröineiden ja heidän läheistensä kanssa, jakaa heidän iloaan ja tukea ja olla läsnä heidän tärkeässä juhlassaan. Tärkeää on myös muistaa, että vaikka ei luotu siunauksen kaavaa, mietinnössä kirjoitetaan erikseen auki, että rukoustilanteessa mm. saa lukea parille herran siunauksen.
Tästä olemme iloisia, ja annamme nyt asian piispakuntamme käsiin. Piispoista kuusi kymmenestä olisi käsittääkseni ollut siunauskaavankin luomisen takana, joten pastoraalinen ohje tulee varmastikin olemaan luonteeltaan hyvä. Piispainkokous kokoontuu seuraavaksi helmikuussa 2011, oletan, että ohjeet valmistuvat silloin, kun niitä näin kauan on odotettu.
Niille, jotka ovat pettyneitä, haluan sanoa: olen pahoillani, ettemme pystyneet parempaan. Pyydän teiltä kärsivällisyyttä. Kirkko koostuu ihmisistä, ja kun ihmisten asenteet muuttuvat, lopulta muuttuu myös kirkko. Äänestäkää seurakuntavaaleissa sunnuntaina, ja vaikuttakaa siihen, millaiseen suuntaan olemme menossa. Ja muistakaa, että vaikka kirkolliskokous on epäsuhtaisen vanhoillinen, meitä uudistushenkisiä on kirkossa paljon, niin työntekijöissä, luottamushenkilöissä kuin tietysti seurakuntalaisissakin. Kirkko muuttuu hitaasti, mutta muuttuu kuitenkin.
Päätös oli tietysti kompromissi, ja monet meistä tuntevat pettymystä siitä, että emme voi antaa seksuaalivähemmistöille varsinaista siunauksen kaavaa. Silti päätös on kirkolta kannanotto oikeaan suuntaan. Vihdoinkin on annettu virallisesti lupa kohdata myönteisellä tavalla ja myönteisenä asiana parisuhteensa rekisteröineet parit. Se suuri joukko kirkon työntekijöitä, jotka haluavat ja ovat odottaneet lupaa rukoilla heidän kanssaan ja heidän puolestaan, saavat sen pian tehdä. Voimme järjestää kirkoissa tilaisuuksia, laulaa virsiä ja rukoilla yhdessä parisuhteensa rekisteröineiden ja heidän läheistensä kanssa, jakaa heidän iloaan ja tukea ja olla läsnä heidän tärkeässä juhlassaan. Tärkeää on myös muistaa, että vaikka ei luotu siunauksen kaavaa, mietinnössä kirjoitetaan erikseen auki, että rukoustilanteessa mm. saa lukea parille herran siunauksen.
Tästä olemme iloisia, ja annamme nyt asian piispakuntamme käsiin. Piispoista kuusi kymmenestä olisi käsittääkseni ollut siunauskaavankin luomisen takana, joten pastoraalinen ohje tulee varmastikin olemaan luonteeltaan hyvä. Piispainkokous kokoontuu seuraavaksi helmikuussa 2011, oletan, että ohjeet valmistuvat silloin, kun niitä näin kauan on odotettu.
Niille, jotka ovat pettyneitä, haluan sanoa: olen pahoillani, ettemme pystyneet parempaan. Pyydän teiltä kärsivällisyyttä. Kirkko koostuu ihmisistä, ja kun ihmisten asenteet muuttuvat, lopulta muuttuu myös kirkko. Äänestäkää seurakuntavaaleissa sunnuntaina, ja vaikuttakaa siihen, millaiseen suuntaan olemme menossa. Ja muistakaa, että vaikka kirkolliskokous on epäsuhtaisen vanhoillinen, meitä uudistushenkisiä on kirkossa paljon, niin työntekijöissä, luottamushenkilöissä kuin tietysti seurakuntalaisissakin. Kirkko muuttuu hitaasti, mutta muuttuu kuitenkin.
Parisuhdekeskustelu jatkuu ja jatkuu (11.11.)
Keskustelu perustevaliokunnan mietinnöstä (rekisteröidyn parisuhteen solmineiden puolesta ja kanssa rukoilu) käynnistyi tänään aamulla ja on jatkunut koko päivän. Puheintoa siis riittää. Kaikki puheenvuorot tulevat pienellä viiveellä nettiin luettaviksi (www.evl.fi/kirkolliskokous). Niistä suosittelen ainakin piispa Vikströmin, Hilkka Olkinuoran ja Anna-Mari Kaskisen puheenvuoroja. Ne olivat niin hienoja, että aion itsekin palata niiden ääreen tekstinä lukien.
Samasta osoitteesta löytyy vähän ajan päästä myös oma puheenvuoroni. Kerron siinä, että mietintöön sitoutuminen oli minulle vaikea omantunnon kysymys. Olisin toivonut paljon enemmän, paljon selvempää kädenojennusta seksuaalivähemmistöjen ja parisuhteensa rekisteröineiden kristittyjen suuntaan. Minusta rekisteröityjen parisuhteiden siunaaminen olisi teologisesti perusteltua. Kuitenkin olen valiokuntamme mietintöön sitoutunut, ja ymmärrän tilanteen realismin. Jos kovasti ajamme omaa linjaamme - oli se omasta mielestämme miten hyvä, oikea ja totuudellinen tahansa - suljemme toisen linjan valinneet pois. Sitä en halua.
Vaikka Kristus inspiroi minua suhtautumaan intohimoisesti ihmisoikeuksiin ja kaikkeen kaltoinkohteluun ja vääryyteen, suhtaudun intohimolla myös tähän kirkkoomme. Löydän eri tavoinkin ajattelevien kristittyjen välillä vielä sellaista yhteistä, mikä on minulle niin arvokasta, että pystyn tähän mietinnön kompromissiin taipumaan.
Keskeistä on, että tämä askel antaisi mahdollisuuden kohdata parisuhteensa rekisteröineitä pareja myönteisellä tavalla niille kirkon työntekijöille, jotka sen haluavat tehdä. Heitä on paljon. Mahdollisuus sisältää terminä myös ajatuksen, että kirkon työntekijällä säilyy omatunnonvapaus. Tuskinpa kukaan vastentahtoista rukousta kaipaisikaan - kaikkein vähiten pari, joka kaipaa kirkon tukea ja läsnäoloa elämänsä tärkeällä hetkellä, löydettyään rakkauden ja sitouduttuaan elämänkumppaniinsa.
Keskustelu jatkuu klo 21 alkaen, monenlaisia puheenvuoroja on odotettavissa, ja päätös lienee käsissämme huomenna. Mietinnön hyväksymisestä äänestetään yksinkertaisella enemmistöllä. Jos siis yli puolet äänistä on mietinnön takana, se tulee hyväksytyksi. Tätä toivon.
Samasta osoitteesta löytyy vähän ajan päästä myös oma puheenvuoroni. Kerron siinä, että mietintöön sitoutuminen oli minulle vaikea omantunnon kysymys. Olisin toivonut paljon enemmän, paljon selvempää kädenojennusta seksuaalivähemmistöjen ja parisuhteensa rekisteröineiden kristittyjen suuntaan. Minusta rekisteröityjen parisuhteiden siunaaminen olisi teologisesti perusteltua. Kuitenkin olen valiokuntamme mietintöön sitoutunut, ja ymmärrän tilanteen realismin. Jos kovasti ajamme omaa linjaamme - oli se omasta mielestämme miten hyvä, oikea ja totuudellinen tahansa - suljemme toisen linjan valinneet pois. Sitä en halua.
Vaikka Kristus inspiroi minua suhtautumaan intohimoisesti ihmisoikeuksiin ja kaikkeen kaltoinkohteluun ja vääryyteen, suhtaudun intohimolla myös tähän kirkkoomme. Löydän eri tavoinkin ajattelevien kristittyjen välillä vielä sellaista yhteistä, mikä on minulle niin arvokasta, että pystyn tähän mietinnön kompromissiin taipumaan.
Keskeistä on, että tämä askel antaisi mahdollisuuden kohdata parisuhteensa rekisteröineitä pareja myönteisellä tavalla niille kirkon työntekijöille, jotka sen haluavat tehdä. Heitä on paljon. Mahdollisuus sisältää terminä myös ajatuksen, että kirkon työntekijällä säilyy omatunnonvapaus. Tuskinpa kukaan vastentahtoista rukousta kaipaisikaan - kaikkein vähiten pari, joka kaipaa kirkon tukea ja läsnäoloa elämänsä tärkeällä hetkellä, löydettyään rakkauden ja sitouduttuaan elämänkumppaniinsa.
Keskustelu jatkuu klo 21 alkaen, monenlaisia puheenvuoroja on odotettavissa, ja päätös lienee käsissämme huomenna. Mietinnön hyväksymisestä äänestetään yksinkertaisella enemmistöllä. Jos siis yli puolet äänistä on mietinnön takana, se tulee hyväksytyksi. Tätä toivon.
Kirkolle monimuotoisuusohjelma (10.11.)
Perustevaliokunnalla ei enää ole töitä, kun saimme valmiiksi sen odotetun "parisuhdemietintömme" eilen. Tästä johtuen meillä on loppuviikolla vapaata aina, kun ohjelmassa on valiokuntatyöskentelyä. Muut edustajat sen sijaan ovat odottaneet mietinnön valmistumista, ja asiaa pohditaan nyt käytävillä ja erilaisissa kokoontumisissa.
Keskittyminen tähän yhteen kysymykseen vaikuttaa koko kokousviikon tunnelmaan ja toimintaan. Itse olen ollut niin perustevaliokuntaorientoitunut, että olen vahingossa ollut poissa ainakin yhdestä valitsijamiesten kokouksesta. Täystistunnoissa edustajat käyttävät hyvin vähän puheenvuoroja mistään, ja asiat enimmäkseen nuijitaan suoraan läpi. Näin kävi myös yleisvaliokunnan mietinnöille kahdesta aloitteesta, joita olin mukana tekemässä.
Toinen niistä oli monimuotoisuuden edistämiseen kirkon työyhteisöissä keskittyvä aloite, jonka ensimmäinen allekirjoittaja olin. Yleisvaliokunta suhtautui aloitteeseen hyvin myönteisesti, ja esitti sen lähettämistä kirkkohallitukseen toimenpiteitä varten. Ja näin kirkolliskokous siis päätti myös tehdä. (Aloite ja mietintö löytyvät sivuilta www.evl.fi/kirkolliskokous.)
Yleisvaliokunnan mietintö sisältää painavia näkökulmia ja esityksiä, jopa painavampia kuin uskalsimme aloitteeseen muotoilla. Monimuotoisuusohjelman ja johtamiskoulutuksen lisäksi monimuotoisuusajattelu halutaan kytkeä myös olemassa oleviin koulutuksiin, ja ohjelman toivotaan olevan "koko kirkon läpäisevä periaateohjelma". Tästä olen iloinen ja toivon, että monimuotoisuusajattelu ja siihen liittyvä johtaminen ja koulutus ovat yksi väline siihen, että voisimme tässä erilaisten näkemysten ja ennakkoluulojen kirkossa tulla paremmin toimeen. Kuvaavaa ehkä on, että mietinnön käsittelyssä pari vanhoillisempaa edustajaa näki aloitteen jollakin tavalla uhkaavana tai omien näkemystensä vastaisena. Heidän puheenvuorojensa pointti ei itselleni aivan auennut, mutta aion kysyä puheenvuoroja käyttäneiltä lisää. Keskustelemalla voimme ehkä ymmärtää toisiamme paremmin ja toivottavasti hälventää niitä ennakkoluuloja, joita eri tavoin ajatteleviin liittyy. Ainakin kuunteleminen on parempi kuin aina samanmielisten seuraan vetäytyminen. Muun muassa tästä monimuotoisuusajattelussa on kyse.
Keskittyminen tähän yhteen kysymykseen vaikuttaa koko kokousviikon tunnelmaan ja toimintaan. Itse olen ollut niin perustevaliokuntaorientoitunut, että olen vahingossa ollut poissa ainakin yhdestä valitsijamiesten kokouksesta. Täystistunnoissa edustajat käyttävät hyvin vähän puheenvuoroja mistään, ja asiat enimmäkseen nuijitaan suoraan läpi. Näin kävi myös yleisvaliokunnan mietinnöille kahdesta aloitteesta, joita olin mukana tekemässä.
Toinen niistä oli monimuotoisuuden edistämiseen kirkon työyhteisöissä keskittyvä aloite, jonka ensimmäinen allekirjoittaja olin. Yleisvaliokunta suhtautui aloitteeseen hyvin myönteisesti, ja esitti sen lähettämistä kirkkohallitukseen toimenpiteitä varten. Ja näin kirkolliskokous siis päätti myös tehdä. (Aloite ja mietintö löytyvät sivuilta www.evl.fi/kirkolliskokous.)
Yleisvaliokunnan mietintö sisältää painavia näkökulmia ja esityksiä, jopa painavampia kuin uskalsimme aloitteeseen muotoilla. Monimuotoisuusohjelman ja johtamiskoulutuksen lisäksi monimuotoisuusajattelu halutaan kytkeä myös olemassa oleviin koulutuksiin, ja ohjelman toivotaan olevan "koko kirkon läpäisevä periaateohjelma". Tästä olen iloinen ja toivon, että monimuotoisuusajattelu ja siihen liittyvä johtaminen ja koulutus ovat yksi väline siihen, että voisimme tässä erilaisten näkemysten ja ennakkoluulojen kirkossa tulla paremmin toimeen. Kuvaavaa ehkä on, että mietinnön käsittelyssä pari vanhoillisempaa edustajaa näki aloitteen jollakin tavalla uhkaavana tai omien näkemystensä vastaisena. Heidän puheenvuorojensa pointti ei itselleni aivan auennut, mutta aion kysyä puheenvuoroja käyttäneiltä lisää. Keskustelemalla voimme ehkä ymmärtää toisiamme paremmin ja toivottavasti hälventää niitä ennakkoluuloja, joita eri tavoin ajatteleviin liittyy. Ainakin kuunteleminen on parempi kuin aina samanmielisten seuraan vetäytyminen. Muun muassa tästä monimuotoisuusajattelussa on kyse.
Perustevaliokunnan mietintö rekisteröidyistä parisuhteista valmis (9.11.)
Perustevaliokunnan mietintö piispainkokouksen esityksestä (parisuhdelain seuraukset kirkossa) valmistui viimein. Eilen työskentelimme ensin valiokunnassa yli kymmeneen illalla, sen jälkeen pienemmällä työryhmällä puoli kahteentoista. Tänään työskentely jatkui aamusta jälleen neljätoista tuntia kymmeneen illalla. Mutta nyt on teksti hiottu, ja se tulee julkiseksi huomenna aamulla.
Työ oli tiukka, ja vaati kompromisseja. Näinhän se on aina, jos jotain yhteistä yritetään sanoa. Selvää on, että omat toiveeni ihannetilanteesta ovat utopiaa kirkolliskokouksen tällä kokoonpanolla. Silti seison mietintömme takana, ja pidän sitä kirkon tässä tilanteessa tarkoituksenmukaisena. Ennen kaikkea olo on nyt helpottunut, kun yksi intensiivinen työurakka on takana. Mietintöä käsitellään täysistunnossa torstaina. Siitä alkaa sitten se toinen rupeama, jossa tarvitaan taas voimia ja viisautta.
Nyt, kellon lähennellessä puolta yhtätoista, viimeistelimme juuri huomisen aamumessun kulkua (Helsingin hiippakunta vastaa messuista ja hartauksista tällä viikolla). Eilen illalla olin iltahartausvastuussa Hans Tuomisen kanssa. Vaikka tuntui kyseenalaiselta juosta perustevaliokunnan istunnosta kiireellä pitämään rauhoittava iltahartaus ja sitten taas juosta kovaa vauhtia takaisin, pieni rauhoittuminen teki itsellekin hyvää. Vaikka aamunkin toisaalta käyttäisi mielellään univelkojen kuittaamiseen, tiedän aamumessun vaikutuksen olevan samankaltainen. Back to basics. Sieltä löytyy myös motivaatio tähän kaikkeen.
Yhteisten hartauksien, ruokavirsien ym. hengellisen sisällön ohella yhdessä nauraminen on osoittautunut tehokkaaksi yhteyden luomisen välineeksi. Ja huomionarvoista on, että sitä naurua, iloa ja yhteishenkeäkin on ollut paljon, myös perustevaliokunnan työn yhteydessä. Ei tämä ole pelkkää itkua ja hammastenkiristystä, vaikka välillä sitäkin.
Huomenna käsitellään täysistunnossa mietinnöt monimuotoisuuden edistämiseen liittyvästä aloitteestamme, määräenemmistösäännöksiin liittyvästä aloitteestamme, ja muiden muassa arkkipiispan asemaan liittyvästä aloitteesta. Tämän päivän täysistunto oli sikäli hieman yllättävä, että siellä hylättiin kaksi aloitetta ennen valiokuntaan lähettämistä. Koen tämän olleen jonkinlainen viesti siitä, että kirkolliskokoukselle lähetettävien aloitteiden tulee olla huolellisesti valmisteltuja ja pitkälle harkittuja sisällöissään ja muotoiluissaan.
Huomenna on myös kirkkohallituksen kyselytunti, jolle olen tehnyt etukäteen kysymyksen kirkkohallituksen ihmisoikeus- ja rauhantyön tulevaisuudesta. Kirkkohallituksessa on tapahtumassa muutoksia niin, että ihmisoikeustyöstä ja rauhantyöstä aiemmin vastanneen työntekijän työsuhde päättyy, eikä uuden viran, esim. työalasihteerin viran perustamista esitetä. Ihmisoikeus- ja rauhantyö on koko ajan keskeisempää, ja vaatii erityistä osaamista ja asiantuntemusta. Olen hyvin kiinnostunut siitä, miten tähän erityisosaamistarpeeseen pystytään kirkkohallituksessa jatkossa vastaamaan.
Työ oli tiukka, ja vaati kompromisseja. Näinhän se on aina, jos jotain yhteistä yritetään sanoa. Selvää on, että omat toiveeni ihannetilanteesta ovat utopiaa kirkolliskokouksen tällä kokoonpanolla. Silti seison mietintömme takana, ja pidän sitä kirkon tässä tilanteessa tarkoituksenmukaisena. Ennen kaikkea olo on nyt helpottunut, kun yksi intensiivinen työurakka on takana. Mietintöä käsitellään täysistunnossa torstaina. Siitä alkaa sitten se toinen rupeama, jossa tarvitaan taas voimia ja viisautta.
Nyt, kellon lähennellessä puolta yhtätoista, viimeistelimme juuri huomisen aamumessun kulkua (Helsingin hiippakunta vastaa messuista ja hartauksista tällä viikolla). Eilen illalla olin iltahartausvastuussa Hans Tuomisen kanssa. Vaikka tuntui kyseenalaiselta juosta perustevaliokunnan istunnosta kiireellä pitämään rauhoittava iltahartaus ja sitten taas juosta kovaa vauhtia takaisin, pieni rauhoittuminen teki itsellekin hyvää. Vaikka aamunkin toisaalta käyttäisi mielellään univelkojen kuittaamiseen, tiedän aamumessun vaikutuksen olevan samankaltainen. Back to basics. Sieltä löytyy myös motivaatio tähän kaikkeen.
Yhteisten hartauksien, ruokavirsien ym. hengellisen sisällön ohella yhdessä nauraminen on osoittautunut tehokkaaksi yhteyden luomisen välineeksi. Ja huomionarvoista on, että sitä naurua, iloa ja yhteishenkeäkin on ollut paljon, myös perustevaliokunnan työn yhteydessä. Ei tämä ole pelkkää itkua ja hammastenkiristystä, vaikka välillä sitäkin.
Huomenna käsitellään täysistunnossa mietinnöt monimuotoisuuden edistämiseen liittyvästä aloitteestamme, määräenemmistösäännöksiin liittyvästä aloitteestamme, ja muiden muassa arkkipiispan asemaan liittyvästä aloitteesta. Tämän päivän täysistunto oli sikäli hieman yllättävä, että siellä hylättiin kaksi aloitetta ennen valiokuntaan lähettämistä. Koen tämän olleen jonkinlainen viesti siitä, että kirkolliskokoukselle lähetettävien aloitteiden tulee olla huolellisesti valmisteltuja ja pitkälle harkittuja sisällöissään ja muotoiluissaan.
Huomenna on myös kirkkohallituksen kyselytunti, jolle olen tehnyt etukäteen kysymyksen kirkkohallituksen ihmisoikeus- ja rauhantyön tulevaisuudesta. Kirkkohallituksessa on tapahtumassa muutoksia niin, että ihmisoikeustyöstä ja rauhantyöstä aiemmin vastanneen työntekijän työsuhde päättyy, eikä uuden viran, esim. työalasihteerin viran perustamista esitetä. Ihmisoikeus- ja rauhantyö on koko ajan keskeisempää, ja vaatii erityistä osaamista ja asiantuntemusta. Olen hyvin kiinnostunut siitä, miten tähän erityisosaamistarpeeseen pystytään kirkkohallituksessa jatkossa vastaamaan.
Tunnelmia istuntosalista (8.11.)
Kirkolliskokous on käynnistynyt Turussa asianmukaisine seremonioineen. Avajaismessu, arkkipiispan avajaispuhe (suosittelen, löytyy sivuilta www.evl.fi -> uutiset), kulttuuriministerin tarjoamat kakkukahvit ja puhe.
Kuvittelenkohan vain, kun kuitenkin tuntuu, että tunnelma viikon alussa on erilainen kuin yleensä. Tunnumme olevan huolestuneita ja hieman raskain mielin. Vastuu painaa, ja huoli siitä, mitä tulee tapahtumaan. Tämä tietysti johtuu siitä, että tästä on tulossa niin sanottu yhden asian kokous; kirkolliskokouksen suhtautuminen rekisteröityihin parisuhteisiin on päätettävänämme tämän viikon aikana. Kuten kulttuuriministeri sanoi, kirkolla on nyt "tuhannen sielun paikka".
Perustevaliokunnassa jatkoimme mietintömme työstämistä aiheesta tänään iltapäivällä. Ilokseni saimme joukkoomme uutena edustajana (edesmenneen, suuresti kaipaamamme Heikki Kotilan jälkeen) Mika Aspisen, Kirkon koulutuskeskuksen raamattuteologian kouluttajan. Mikan vankka teologinen osaaminen tulee hyödyntämään työskentelyämme varmasti monessa asiassa, ei vähiten tässä niin sanotussa parisuhdemietinnössä.
Nyt, klo 18 on vuorossa taas täysistunto, jossa käsitellään mm. Terhi Jormakan kirjoittamaa ansiokasta Kirkon tulevaisuusselontekoa. Toivon selonteon löytävän tiensä seurakuntien uusien luottamushenkilöiden ja muiden kirkon tulevaisuuden tekijöiden käsiin. Täysistunnon jälkeen klo 21 jatkuu taas valiokuntatyöskentely, jota perustevaliokunnan jäsenille on luvassa runsaasti myös huomisiltana, ehkä myös yönä.
Kuvittelenkohan vain, kun kuitenkin tuntuu, että tunnelma viikon alussa on erilainen kuin yleensä. Tunnumme olevan huolestuneita ja hieman raskain mielin. Vastuu painaa, ja huoli siitä, mitä tulee tapahtumaan. Tämä tietysti johtuu siitä, että tästä on tulossa niin sanottu yhden asian kokous; kirkolliskokouksen suhtautuminen rekisteröityihin parisuhteisiin on päätettävänämme tämän viikon aikana. Kuten kulttuuriministeri sanoi, kirkolla on nyt "tuhannen sielun paikka".
Perustevaliokunnassa jatkoimme mietintömme työstämistä aiheesta tänään iltapäivällä. Ilokseni saimme joukkoomme uutena edustajana (edesmenneen, suuresti kaipaamamme Heikki Kotilan jälkeen) Mika Aspisen, Kirkon koulutuskeskuksen raamattuteologian kouluttajan. Mikan vankka teologinen osaaminen tulee hyödyntämään työskentelyämme varmasti monessa asiassa, ei vähiten tässä niin sanotussa parisuhdemietinnössä.
Nyt, klo 18 on vuorossa taas täysistunto, jossa käsitellään mm. Terhi Jormakan kirjoittamaa ansiokasta Kirkon tulevaisuusselontekoa. Toivon selonteon löytävän tiensä seurakuntien uusien luottamushenkilöiden ja muiden kirkon tulevaisuuden tekijöiden käsiin. Täysistunnon jälkeen klo 21 jatkuu taas valiokuntatyöskentely, jota perustevaliokunnan jäsenille on luvassa runsaasti myös huomisiltana, ehkä myös yönä.
Sunnuntaina Turkuun tervanjuontiin (5.11.2010)
Ylihuomenna suuntaan taas Turkuun viettämään kirkolliskokousviikkoa. Sanomattakin on selvää, että viikon puheenaihe tulee olemaan kirkon suhtautuminen rekisteröityihin parisuhteisiin. Perustevaliokunnan mietintöä odotetaan jo kovasti.
Tilannehan on siis se, että toukokuun kirkolliskokouksessa käytiin lähetekeskustelu liittyen piispainkokouksen selvitykseen parisuhdelain seurauksista kirkossa. Lähetekeskustelun jälkeen asia tuli perustevaliokunnalle, jossa meidän pitää tehdä kirkolliskokoukselle mietintö piispojen selvityksestä. Kun mietintö on valmis, se tuodaan jälleen ns. isoon saliin, käydään jälleen keskustelu, ja sitten lopulta päätetään tämän perustevaliokunnan mietinnön kohtalosta. Arvata saattaa, että mietintö ei tule yksimielisesti hyväksytyksi - oli se sitten millainen tahansa.
Kertaakaan aiemmin ei kirkolliskokousviikko ole etukäteen tuntunut niin tervanjuonnilta kuin nyt. Työtä on kokousviikoilla aina paljon ja päivät pitkiä, mutta olen suhtautunut siihen innostunein ja odottavin mielin. Nyt edessä oleva vääntö on kuitenkin poikkeuksellisen iso savotta - tärkeä, mutta erittäin vaikea. Siihen toivon meille kaikille ennen muuta kunnioittavaa ja yhteyttä rakentavaa kompromissihenkeä. On selvää, että kirkolliskokouksen toimintaa ja ratkaisua odottaa poikkeuksellisella kiinnostuksella myös media ja suuri yleisö. Kirkolliskokous on nyt paljon vartijana.
Kaiken tämän keskellä kokousviikon muut asiat meinaavat melkein unohtua. Eilen sain kotiin yleisvaliokunnan mietinnön aloitteesta, jossa esitettiin monimuotoisuuden edistämistä kirkon työyhteisöissä eri tavoin. Mietinnössä esitetään ilokseni, että asia lähetetään kirkkohallitukselle toimenpiteitä varten.
Aloite ja mietintö löytyvät kirkolliskokouksen sivuilta:
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp2?open&cid=ContentAF4C0
Tein tuon aloitteen kirkollikokouskollegoideni kanssa keväällä, ja pyrimme sillä parantamaan kirkon työyhteisöjä mm. erilaisuuden pelosta, kuvitellun yhdenmukaisuuden pakosta ja niiden aiheuttamasta torjunnan ja salailun kulttuurista kohti terveempiä työyhteisöjä. Jotenkin tuntuu, että asia on nyt aika ajankohtainen.
Kirkon on korkein aika siirtyä menneisyyden haikailusta, tunkkaisista toimintatavoista ja pelonsekaisista yhtenäiskulttuuriharhoista avoimuuden kulttuuriin ja keskinäisen erilaisuutemme hyväksymiseen, jopa arvostamiseen. Tältä viikolta enemmän kuin mitään muuta toivon merkkejä tästä suunnasta.
Tilannehan on siis se, että toukokuun kirkolliskokouksessa käytiin lähetekeskustelu liittyen piispainkokouksen selvitykseen parisuhdelain seurauksista kirkossa. Lähetekeskustelun jälkeen asia tuli perustevaliokunnalle, jossa meidän pitää tehdä kirkolliskokoukselle mietintö piispojen selvityksestä. Kun mietintö on valmis, se tuodaan jälleen ns. isoon saliin, käydään jälleen keskustelu, ja sitten lopulta päätetään tämän perustevaliokunnan mietinnön kohtalosta. Arvata saattaa, että mietintö ei tule yksimielisesti hyväksytyksi - oli se sitten millainen tahansa.
Kertaakaan aiemmin ei kirkolliskokousviikko ole etukäteen tuntunut niin tervanjuonnilta kuin nyt. Työtä on kokousviikoilla aina paljon ja päivät pitkiä, mutta olen suhtautunut siihen innostunein ja odottavin mielin. Nyt edessä oleva vääntö on kuitenkin poikkeuksellisen iso savotta - tärkeä, mutta erittäin vaikea. Siihen toivon meille kaikille ennen muuta kunnioittavaa ja yhteyttä rakentavaa kompromissihenkeä. On selvää, että kirkolliskokouksen toimintaa ja ratkaisua odottaa poikkeuksellisella kiinnostuksella myös media ja suuri yleisö. Kirkolliskokous on nyt paljon vartijana.
Kaiken tämän keskellä kokousviikon muut asiat meinaavat melkein unohtua. Eilen sain kotiin yleisvaliokunnan mietinnön aloitteesta, jossa esitettiin monimuotoisuuden edistämistä kirkon työyhteisöissä eri tavoin. Mietinnössä esitetään ilokseni, että asia lähetetään kirkkohallitukselle toimenpiteitä varten.
Aloite ja mietintö löytyvät kirkolliskokouksen sivuilta:
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp2?open&cid=ContentAF4C0
Tein tuon aloitteen kirkollikokouskollegoideni kanssa keväällä, ja pyrimme sillä parantamaan kirkon työyhteisöjä mm. erilaisuuden pelosta, kuvitellun yhdenmukaisuuden pakosta ja niiden aiheuttamasta torjunnan ja salailun kulttuurista kohti terveempiä työyhteisöjä. Jotenkin tuntuu, että asia on nyt aika ajankohtainen.
Kirkon on korkein aika siirtyä menneisyyden haikailusta, tunkkaisista toimintatavoista ja pelonsekaisista yhtenäiskulttuuriharhoista avoimuuden kulttuuriin ja keskinäisen erilaisuutemme hyväksymiseen, jopa arvostamiseen. Tältä viikolta enemmän kuin mitään muuta toivon merkkejä tästä suunnasta.
Kirkko ja seksuaalivähemmistöt
Seksuaalivähemmistöjen oikeudet ovat saaneet suomalaiset kirkkokapinaan. Oikeudentuntoinen kansa äänestää jaloillaan yhdenvertaisuuden ja kirkon ydinsanoman puolesta, syrjintää ja hengellistä väkivaltaa vastaan. Kirkko on ollut pääuutinen joka päivä jo viikon ajan.
On tietysti surullista, että näin monet ihmiset jättävät kirkon. Julkisuudessa on arveltu, että heidän kirkkosuhteensa on "löyhä", jolloin ilmeisesti saavat lähteäkin. Itse olen ymmärtänyt kirkon merkityksen juuri päinvastoin. Kirkko on juuri niille, joiden usko on epävarma ja kyselevä, joille kelpaa yhteisön tuki, ja jotka esittävät haastavia ja syviä kysymyksiä. Eniten pelottavat ne, joilla on valmiit vastaukset ja kertaakaan kyseenalaistamaton usko. Lähetyskäsky ja Jeesuksen vertauksetkin taitavat viitata siihen suuntaan, että jokainen ihminen olisi merkityksellinen kirkolle.
Jos hyvin käy, käsillä oleva kohu ja keskustelu aktivoivat vaaliuurnille suuria joukkoja, sitä uudistusmielistä ja oikeudentuntoista enemmistöä, joka yleensä kirkon vaaleissa nukkuu. Sellaisten vaalien jälkeen kirkon päättävät elimet voisivat oikeasti edustaa koko kirkkokansaa - ei vain aktiivista ja usein konservatiivista vähemmistöä. Uudistusmielisiä, seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuutta ajavia seurakuntavaaliehdokkaita löytyy sivuilta: http://www.tulkaakaikki.net/vaalit2010_ehdokkaat.html
Kirkon samaa sukupuolta olevien parisuhteita koskevat kannat ovat nyt siis median ykkösagendalla. Tämä ei voi olla osaltaan vaikuttamatta kirkolliskokouksen perustevaliokuntaan, jossa parhaillaan työstämme mietintöä piispojen asiaan liittyvästä esityksestä. Kirkolliskokouksen marraskuinen päätös tulee olemaan suurennuslasin alla. On selvää, että kirkon täytyy nyt antaa konkreettinen viesti, jossa ei ole tuomitsemisen häivääkään. Kirkolliskokouksen on kyettävä muotoilemaan selvä esitys, jonka mukaan samaa sukupuolta olevien parisuhteita, heidän rakkauttaan ja sitoutumistaan halutaan kirkossa tukea. Tämän puolesta minä ja muut uudistajat teemme työtä asian valmistelussa sekä marraskuussa, kun asiasta päätetään.
On tietysti surullista, että näin monet ihmiset jättävät kirkon. Julkisuudessa on arveltu, että heidän kirkkosuhteensa on "löyhä", jolloin ilmeisesti saavat lähteäkin. Itse olen ymmärtänyt kirkon merkityksen juuri päinvastoin. Kirkko on juuri niille, joiden usko on epävarma ja kyselevä, joille kelpaa yhteisön tuki, ja jotka esittävät haastavia ja syviä kysymyksiä. Eniten pelottavat ne, joilla on valmiit vastaukset ja kertaakaan kyseenalaistamaton usko. Lähetyskäsky ja Jeesuksen vertauksetkin taitavat viitata siihen suuntaan, että jokainen ihminen olisi merkityksellinen kirkolle.
Jos hyvin käy, käsillä oleva kohu ja keskustelu aktivoivat vaaliuurnille suuria joukkoja, sitä uudistusmielistä ja oikeudentuntoista enemmistöä, joka yleensä kirkon vaaleissa nukkuu. Sellaisten vaalien jälkeen kirkon päättävät elimet voisivat oikeasti edustaa koko kirkkokansaa - ei vain aktiivista ja usein konservatiivista vähemmistöä. Uudistusmielisiä, seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuutta ajavia seurakuntavaaliehdokkaita löytyy sivuilta: http://www.tulkaakaikki.net/vaalit2010_ehdokkaat.html
Kirkon samaa sukupuolta olevien parisuhteita koskevat kannat ovat nyt siis median ykkösagendalla. Tämä ei voi olla osaltaan vaikuttamatta kirkolliskokouksen perustevaliokuntaan, jossa parhaillaan työstämme mietintöä piispojen asiaan liittyvästä esityksestä. Kirkolliskokouksen marraskuinen päätös tulee olemaan suurennuslasin alla. On selvää, että kirkon täytyy nyt antaa konkreettinen viesti, jossa ei ole tuomitsemisen häivääkään. Kirkolliskokouksen on kyettävä muotoilemaan selvä esitys, jonka mukaan samaa sukupuolta olevien parisuhteita, heidän rakkauttaan ja sitoutumistaan halutaan kirkossa tukea. Tämän puolesta minä ja muut uudistajat teemme työtä asian valmistelussa sekä marraskuussa, kun asiasta päätetään.
Ihmisyyteen kuuluu tarve tehdä hyvää (24.9.2010)
Osallistuin eilen Café Agricola -kahvilan avajaisiin kotikulmillani Helsingin Punavuoressa. Kahvilan ajatus on yksinkertaisuudessaan ”syö hyvää, tee hyvää”. Agricolan kirkon entisessä seurakuntasalissa sijaitseva kahvila myy lähiyrittäjien suosittuja tuotteita (mm. Kakkugalleria, Primula, Four seasons), ja lahjoittaa jokaisesta ostoksesta laskennallisen ruoka-annoksen hinnan Kirkon ulkomaanavun nälänvastaiseen työhön. Hieno asia.
Agricola –liikkeen ja kahvilan isä, pastori Teemu Laajasalo arvioi nopeasti suosiota saavuttaneen kahvilan kiinnostavuuden syyksi sitä, että ihmiset haluavat sekä tehdä hyvää että päästä helpolla. Nyt hyvää voi tehdä hyvin helposti: syömällä Sacher-kahvit tai vuohenjuustosalaatin. Varmasti näin. Itse ehkä kuitenkin muotoilisin saman asian vähän toisin: Ihmiset haluavat tehdä hyvää heille sopivalla tavalla. Ehkä sen voi määritellä helppoudeksi, mutta itselle sopiva tapa voi olla myös ponnistuksia vaativa ja aikaa vievä.
Ihmisyyteen kuuluu perustavanlaatuinen tarve tehdä hyvää ja olla tarvittu, ja tämän perustarpeen toteuttamiseen tarvitaan urbaanissa Punavuoressa – kuten Suomalaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin – uusia tapoja. Perinteiset alueeseen tai sukulaisuuteen perustuvat auttamisen verkostot ovat monin paikoin menettäneet merkitystään. Myöskään perinteinen, tiettyihin aikoihin ja ajanjaksoihin sidottu vapaaehtoistoiminta ei aina istu esimerkiksi nuoren aikuisen hektiseen ja projektimaiseen arkeen. Mutta uudet välittämisen, keskinäisen huolenpidon ja yhteyden verkostot voivat olla ja ovat muutakin kuin hyvän tekeminen leivoskahveilla – senkään merkitystä hyvän tekemisen virrassa vähättelemättä.
Istun HelsinkiMissio –nimisen järjestön hallituksessa ja järjestön erilaisten projektien ohjausryhmissä. Yksi näistä projekteista on SeniorTrainer, jossa vanhuksille välitetään vapaaehtoisten tekemää keikka-apua. Vapaaehtoiset saattavat vanhuksia asioille (lääkäriin, kauppaan, kävelylle), vaihtavat lamppuja ja verhoja ja opettavat / auttavat tietokoneasioissa. Projektiin on lähtenyt mukaan runsaasti uusia vapaaehtoisia. Heidän keski-ikänsä on 35 vuotta. Nuoret ihmiset ryntäävät tekemään hyvää, kun sen voi tehdä itselle, omiin aikatauluihin ja arkeen sopivalla tavalla.
Nuoret aikuiset myös luovat näitä tapoja itse. Punavuoressa toteutettiin elokuussa Punajuuri block party, vapaaehtoisvoimin ja käytännössä nollabudjetilla tuotettu katujuhla. Punavuorelaiset järjestivät juhliinsa kilpailukykyistä ohjelmaa, ja listasivat periaatteikseen muun muassa: ”Rahaa arvokkaampi valuutta on ystävien apu ja palvelut.” sekä ”Jos vastaamme jokaiseen ystävän pyyntöön myöntävästi, voimme jokainen edesauttaa toistemme unelmien toteutuksessa.” Katujuhla on yksi esimerkki tässäkin ajassa elävästä vahvasta hyvän tekemisen, keskinäisen avun ja yhteisöllisyyden tarpeesta. Ihmiset ovat kyllästyneitä kaikille elämän alueille tunkeutuvaan markkinatalouden logiikkaan, kiirekulttuuriin ja ihmistä välineellistäviin toimintatapoihin (mm. työelämässä). Vastatrendinä on nousemassa eri puolilla Café Agricolan, SeniorTrainerin ja Punajuuri-tapahtuman kaltaisia esimerkkejä siitä, että ihmisen perustarpeet eivät ole muuttuneet.
Me haluamme tehdä hyvää, me haluamme elää merkityksellistä, toisista välittävää, yhteisöllistä elämää – meille ja tähän aikaan sopivilla tavoilla. Itsekkyys, rahan itseisarvo ja ympäristöä tuhoava kulutuskulttuuri eli silmitön shoppailu, muskeliautot ja Thaimaan-lomat omat todella passé, täysin last season. Oman lähikirkon kehitysapua tukeva kahvila, vanhusten auttaminen ja ystävyyden nimissä järjestetyt katujuhlat ovat tämän syksyn trendejä. Ihmisyys ei ole muuttunut, se vain alkaa taas löytää itseään kapitalistisen identiteettikriisin jälkeen.
Ja ilo on nähdä, miten kirkko ja kristilliset järjestöt ovat tässä trendissä mukana, Punavuoressa ja muuallakin. Välittäminen, auttaminen, yhteisöllisyys ja merkityksen löytäminen ovat tietysti olleet kristinuskon lähtökohtia jo 2000 vuotta sitten - se tuo Punavuoren kahvilaankin aivan omanlaisensa ulottuvuuden.
Lisätietoja Punajuuri-katujuhlasta, SeniorTrainerista ja Café Agricolasta:
www.punajuuri.org
www.helsinkimissio.fi
www.agricolaliike.fi
Agricola –liikkeen ja kahvilan isä, pastori Teemu Laajasalo arvioi nopeasti suosiota saavuttaneen kahvilan kiinnostavuuden syyksi sitä, että ihmiset haluavat sekä tehdä hyvää että päästä helpolla. Nyt hyvää voi tehdä hyvin helposti: syömällä Sacher-kahvit tai vuohenjuustosalaatin. Varmasti näin. Itse ehkä kuitenkin muotoilisin saman asian vähän toisin: Ihmiset haluavat tehdä hyvää heille sopivalla tavalla. Ehkä sen voi määritellä helppoudeksi, mutta itselle sopiva tapa voi olla myös ponnistuksia vaativa ja aikaa vievä.
Ihmisyyteen kuuluu perustavanlaatuinen tarve tehdä hyvää ja olla tarvittu, ja tämän perustarpeen toteuttamiseen tarvitaan urbaanissa Punavuoressa – kuten Suomalaisessa yhteiskunnassa yleisemminkin – uusia tapoja. Perinteiset alueeseen tai sukulaisuuteen perustuvat auttamisen verkostot ovat monin paikoin menettäneet merkitystään. Myöskään perinteinen, tiettyihin aikoihin ja ajanjaksoihin sidottu vapaaehtoistoiminta ei aina istu esimerkiksi nuoren aikuisen hektiseen ja projektimaiseen arkeen. Mutta uudet välittämisen, keskinäisen huolenpidon ja yhteyden verkostot voivat olla ja ovat muutakin kuin hyvän tekeminen leivoskahveilla – senkään merkitystä hyvän tekemisen virrassa vähättelemättä.
Istun HelsinkiMissio –nimisen järjestön hallituksessa ja järjestön erilaisten projektien ohjausryhmissä. Yksi näistä projekteista on SeniorTrainer, jossa vanhuksille välitetään vapaaehtoisten tekemää keikka-apua. Vapaaehtoiset saattavat vanhuksia asioille (lääkäriin, kauppaan, kävelylle), vaihtavat lamppuja ja verhoja ja opettavat / auttavat tietokoneasioissa. Projektiin on lähtenyt mukaan runsaasti uusia vapaaehtoisia. Heidän keski-ikänsä on 35 vuotta. Nuoret ihmiset ryntäävät tekemään hyvää, kun sen voi tehdä itselle, omiin aikatauluihin ja arkeen sopivalla tavalla.
Nuoret aikuiset myös luovat näitä tapoja itse. Punavuoressa toteutettiin elokuussa Punajuuri block party, vapaaehtoisvoimin ja käytännössä nollabudjetilla tuotettu katujuhla. Punavuorelaiset järjestivät juhliinsa kilpailukykyistä ohjelmaa, ja listasivat periaatteikseen muun muassa: ”Rahaa arvokkaampi valuutta on ystävien apu ja palvelut.” sekä ”Jos vastaamme jokaiseen ystävän pyyntöön myöntävästi, voimme jokainen edesauttaa toistemme unelmien toteutuksessa.” Katujuhla on yksi esimerkki tässäkin ajassa elävästä vahvasta hyvän tekemisen, keskinäisen avun ja yhteisöllisyyden tarpeesta. Ihmiset ovat kyllästyneitä kaikille elämän alueille tunkeutuvaan markkinatalouden logiikkaan, kiirekulttuuriin ja ihmistä välineellistäviin toimintatapoihin (mm. työelämässä). Vastatrendinä on nousemassa eri puolilla Café Agricolan, SeniorTrainerin ja Punajuuri-tapahtuman kaltaisia esimerkkejä siitä, että ihmisen perustarpeet eivät ole muuttuneet.
Me haluamme tehdä hyvää, me haluamme elää merkityksellistä, toisista välittävää, yhteisöllistä elämää – meille ja tähän aikaan sopivilla tavoilla. Itsekkyys, rahan itseisarvo ja ympäristöä tuhoava kulutuskulttuuri eli silmitön shoppailu, muskeliautot ja Thaimaan-lomat omat todella passé, täysin last season. Oman lähikirkon kehitysapua tukeva kahvila, vanhusten auttaminen ja ystävyyden nimissä järjestetyt katujuhlat ovat tämän syksyn trendejä. Ihmisyys ei ole muuttunut, se vain alkaa taas löytää itseään kapitalistisen identiteettikriisin jälkeen.
Ja ilo on nähdä, miten kirkko ja kristilliset järjestöt ovat tässä trendissä mukana, Punavuoressa ja muuallakin. Välittäminen, auttaminen, yhteisöllisyys ja merkityksen löytäminen ovat tietysti olleet kristinuskon lähtökohtia jo 2000 vuotta sitten - se tuo Punavuoren kahvilaankin aivan omanlaisensa ulottuvuuden.
Lisätietoja Punajuuri-katujuhlasta, SeniorTrainerista ja Café Agricolasta:
www.punajuuri.org
www.helsinkimissio.fi
www.agricolaliike.fi
Kirkon suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin
(Kirjoitus on julkaistu HS:ssa 28.7.2010 toimituksen otsikolla "Kirkko on suvaitsevaisempi kuin miltä näyttää" ja ilman joitain suluissa olevia viittauksia)
Kirkko on jälleen ollut esillä samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyen (esimerkiksi avioliittolain muuttamisen yhteydessä HS Kotimaa 27.7.). Kirkon piirissä esiintyvistä näkökulmista saa näissä yhteyksissä usein valitettavan yksipuolisen, samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin kielteisesti suhtautuvan kuvan.
Todellisuudessa kirkossa elää vahvana myös toisenlainen asennemaailma, jossa samaa sukupuolta olevien sitoutuneita parisuhteita ja keskinäistä rakkautta haluttaisiin tukea yhdenvertaisesti heteroparisuhteiden kanssa.
Suomalaisista jo suurempi osa (43 prosenttia) – ja siten myös suuri osa kirkon jäsenistä – kannattaa kuin vastustaa (39 prosenttia) samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä (Turun Sanomat 19.12.2009). Kirkon työntekijöiden, ja erityisesti luottamushenkilöiden ja aktiivisten seurakuntalaisten parissa asenteet ovat keskimäärin jäsenistöä vanhoillisempia. Tästä huolimatta näissä niin sanotuissa kirkon sisäpiireissäkin on suuri joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin luontevasti ja yhdenvertaisesti.
Luterilainen usko tai oppi ei anna yksiselitteistä vastausta samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kysymykseen. Tästä konkreettisena osoituksena ovat erilaiset tulkinnat Suomen ja Ruotsin evankelis-luterilaisten kirkkojen välillä. Samalla kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat torjuvat samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisen, on se jo hyväksytty Ruotsin evankelis-luterilaisessa kirkossa. Molemmilla linjoilla on teologiset perustelunsa.
Suomessa kirkollinen keskustelu ja päätöksentekoprosessi suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien rekisteröityihin parisuhteisiin ovat kesken. Kirkon ylin päättävä elin, kirkolliskokous, ottaa kantaa parisuhteensa rekisteröineiden kanssa järjestettäviin rukoushetkiin (joita piispat jo ovat pitäneet mahdollisina) aikaisintaan seuraavalla istuntoviikollaan marraskuussa.
Nyt mediassa käytävä sukupuolineutraaliin avioliittoon liittyvä keskustelu on vasta tulevien prosessien ennakointia – avoimuudessaan toki erittäin kannatettavaa ja tarpeellista.
Toinen huomionarvoinen asia on kristillisdemokraattien esiintyminen asian kommentaattoreina aihettä käsittelevässä kirjoittelussa. Kirkon jäseninä he luonnollisesti edustavat osaltaan kirkkoa, mutta eivät kirkon virallista kantaa eivätkä välttämättä enemmistön kantaa. On toivottavaa, ettei kukaan ajattelisi kristillisdemokraattien kommenttien automaattisesti kuvaavan yleistä mielipidettä kirkon piirissä.
Puolueen edustaja muun muassa kommentoi taannoin Pride -kulkueeseen kohdistunutta hyökkäystä jollakin tasolla ymmärrettäväksi, koska kulkue oli ”provokaatio perinteisiä arvoja vastaan” (Keskisuomalainen 9.7.). Suuri osa kirkon jäsenistä, työntekijöistä ja luottamushenkilöistä edustaa hyvin erilaista suhtautumista väkivaltaan ja ylipäätään erilaista asennemaailmaa. Me emme halua tulla samaistetuiksi tämänkaltaisiin mielipiteisiin.
Kirkko on jälleen ollut esillä samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyen (esimerkiksi avioliittolain muuttamisen yhteydessä HS Kotimaa 27.7.). Kirkon piirissä esiintyvistä näkökulmista saa näissä yhteyksissä usein valitettavan yksipuolisen, samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin kielteisesti suhtautuvan kuvan.
Todellisuudessa kirkossa elää vahvana myös toisenlainen asennemaailma, jossa samaa sukupuolta olevien sitoutuneita parisuhteita ja keskinäistä rakkautta haluttaisiin tukea yhdenvertaisesti heteroparisuhteiden kanssa.
Suomalaisista jo suurempi osa (43 prosenttia) – ja siten myös suuri osa kirkon jäsenistä – kannattaa kuin vastustaa (39 prosenttia) samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä (Turun Sanomat 19.12.2009). Kirkon työntekijöiden, ja erityisesti luottamushenkilöiden ja aktiivisten seurakuntalaisten parissa asenteet ovat keskimäärin jäsenistöä vanhoillisempia. Tästä huolimatta näissä niin sanotuissa kirkon sisäpiireissäkin on suuri joukko ihmisiä, jotka suhtautuvat samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin luontevasti ja yhdenvertaisesti.
Luterilainen usko tai oppi ei anna yksiselitteistä vastausta samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kysymykseen. Tästä konkreettisena osoituksena ovat erilaiset tulkinnat Suomen ja Ruotsin evankelis-luterilaisten kirkkojen välillä. Samalla kun Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat torjuvat samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisen, on se jo hyväksytty Ruotsin evankelis-luterilaisessa kirkossa. Molemmilla linjoilla on teologiset perustelunsa.
Suomessa kirkollinen keskustelu ja päätöksentekoprosessi suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien rekisteröityihin parisuhteisiin ovat kesken. Kirkon ylin päättävä elin, kirkolliskokous, ottaa kantaa parisuhteensa rekisteröineiden kanssa järjestettäviin rukoushetkiin (joita piispat jo ovat pitäneet mahdollisina) aikaisintaan seuraavalla istuntoviikollaan marraskuussa.
Nyt mediassa käytävä sukupuolineutraaliin avioliittoon liittyvä keskustelu on vasta tulevien prosessien ennakointia – avoimuudessaan toki erittäin kannatettavaa ja tarpeellista.
Toinen huomionarvoinen asia on kristillisdemokraattien esiintyminen asian kommentaattoreina aihettä käsittelevässä kirjoittelussa. Kirkon jäseninä he luonnollisesti edustavat osaltaan kirkkoa, mutta eivät kirkon virallista kantaa eivätkä välttämättä enemmistön kantaa. On toivottavaa, ettei kukaan ajattelisi kristillisdemokraattien kommenttien automaattisesti kuvaavan yleistä mielipidettä kirkon piirissä.
Puolueen edustaja muun muassa kommentoi taannoin Pride -kulkueeseen kohdistunutta hyökkäystä jollakin tasolla ymmärrettäväksi, koska kulkue oli ”provokaatio perinteisiä arvoja vastaan” (Keskisuomalainen 9.7.). Suuri osa kirkon jäsenistä, työntekijöistä ja luottamushenkilöistä edustaa hyvin erilaista suhtautumista väkivaltaan ja ylipäätään erilaista asennemaailmaa. Me emme halua tulla samaistetuiksi tämänkaltaisiin mielipiteisiin.
Päätöksiä ja muutoksia (10.5.2010)
Intensiivinen kirkolliskokousviikko on taas takana. Keskeisimmäksi saldoksi mielen päälle jäivät käyty lähetekeskustelu samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyen, oman monimuotoisuusaloitteeni saama myönteinen vastaanotto, uudet kirkkoneuvokset Kääriäinen (Kirkon ulkoasiain osaston) ja Keskitalo (kansliapäällikkö) ja hyväksytty HeTa-hanke (seurakuntien palkanmaksu ja kirjanpito ulkoistetaan alueellisiin keskuksiin).
HeTa eli kirkon palkanlaskennan ja kirjanpidon siirtäminen alueellisiin palvelukeskuksiin tuli siis perjantaina koko aamupäivän kestäneen keskustelun jälkeen hyväksytyksi. Tämä on mielestäni hyvä asia. Asia vaati määräenemmistön, ja se siis saavutettiin. HeTa-hankkeen lisäksi hyväksyttiin urakalla kasa mietintöjä, joista ei juuri keskustelua käyty: Vanhan Testamentin apokryfikirjojen tekstikohdista päätettiin laatia materiaali seurakuntien käyttöön esim. kirkkovuoden pyhäpäivinä, kasuaalitoimituksissa ja rukoushetkissä käytettäväksi, Vanhan Testamentin alkukertomusten viittomakieliset käännökset hyväksyttiin, kummien vähimmäismäärä laskettiin erityistapauksissa yhteen (lähinnä, jos kahta kummia ei löydy, kirkkoherra voi antaa erityisluvan vain yhteen kummiin), ja Suomen ev.-lut. kirkon ja Suomen metodistikirkon sekä Finlands svenska metodistkyrkan välinen sopimus hyväksyttiin. Keskeisimpiä askeleita tuossa sopimuksessa ovat toisen kirkon sanan ja sakramenttien tunnustaminen oikeiksi. Kummankin kirkon jäsen voi myös saada ehtoollisen toisen kirkossa. Aiempina istuntoviikkoina työ on loppunut viimeisenä päivänä lounaaseen, nyt lopetettiin vasta viideltä.
Virallisen kokousagendan ulkopuolelta viikosta jäivät mieleen tietysti arkkipiispan hieno läksiäisjuhla Turun linnassa, ja muutenkin ajan kulumisen ja muutosten konkretisoituminen. Perjantain lopuksi arkkipiispa kiitti viimeisen istuntoviikkonsa päättäneitä, ennen marraskuuta eläkkeelle jääviä piispa Eero Huovista ja kansliapäällikkö Risto Junttilaa heidän mittavasta työstään myös kirkolliskokouksessa, ja piti sitten itse viimeisen päätöspuheensa arkkipiispana. Yksi eläkkeelle siirtyvistä herroista sanoi minulle aiemmin yhdessä ruokaillessamme, että kirkon asiat siirtyvät ”teidän nuorten käsiin”. Kommentti liittyi HeTa-hankkeen yhteydessä käytettyihin puheenvuoroihin. Signe Jauhiainen ja Sami Ojala (kolmekymppisiä edustajia) olivat vedonneet sukupolvidemokratiaan ja kestävään kehitykseen: tämän hetken päättäjien on toimittava vastuullisesti, jotta tulevat kirkollisveron maksajat eivät joudu tehottoman toiminnan maksumiehiksi. Eläkkeelle lähtevän herran kommentti kuitenkin hätkähdytti. Kirkko on ollut minulle verrattain etäinen suurimman osan elämääni. Vasta viimeiset 10 vuotta olen ollut näissä kuvioissa intensiivisemmin mukana. On hätkähdyttävää huomata, että monet niistä henkilöistä, jotka minun näkökulmastani ovat kantaneet vastuuta kirkossa ”aina”, ovatkin lähtemässä. Vastuu kirkosta tosiaan siirtyy meille nuoremmille, ei nyt heti, mutta vähän kerrallaan. Niin itsestään selvää, silti niin hätkähdyttävää, kun se konkretisoituu. Ensi marraskuussa eivät Paarma, Huovinen ja Junttila enää ole istuntoviikolla ainakaan totutuissa rooleissaan. Heidän lisäkseen myös perustekunnan sihteeri, fantastinen Olli Hallamaa on marraskuussa muissa maisemissa. On vaikeaa kuvitella, miten pärjäämme ilman häntä. Uusi sihteeri joutuu aloittamaan parisuhdekysymyksellä. Tällä viikolla muistimme tervehdyksellä ja ajatuksissamme myös istuntoviikolta poissa ollutta edustaja Heikki Kotilaa. Kaipasin hänen viisauttaan ja huumoriaan joka päivä, erityisesti jokaisessa perustevaliokunnan kokoontumisessa, joissa aiemmin olemme työskennelleet yhdessä.
Työ jatkuu pian tämän kokousviikon jälkeen. Perustevaliokunta kokoontuu mahdollisimman pian pohtimaan piispojen mietintöä rekisteröityihin parisuhteisiin liittyen, ja toimitusvaliokunta (so. pilkkuvaliokunta, joka tarkastaa tehdyt päätökset, niiden kielen ja oikeellisuuden) studeeraamaan kirjoitusasuja. Ja jo tiistaina 11.5. käydään Helsingin piispanvaalin ensimmäinen kierros. Jännittävää. Mielessä on myös ihan oma arkityö. Ennen kirkolliskokousta valmiiksi urakoimani tutkimus ”Yhdenvertaisuus evankelis-luterilaisen kirkon työyhteisöissä” luovutetaan täysistunnolle ja tulee julkiseksi tässä kuussa. Samalla katse ja mieli suuntautuvat vapaaseen tieteelliseen työhön, jolle on varattu koko loppuvuosi – erinäisten luottamustoimien ja opetustehtävien ohella luonnollisesti.
HeTa eli kirkon palkanlaskennan ja kirjanpidon siirtäminen alueellisiin palvelukeskuksiin tuli siis perjantaina koko aamupäivän kestäneen keskustelun jälkeen hyväksytyksi. Tämä on mielestäni hyvä asia. Asia vaati määräenemmistön, ja se siis saavutettiin. HeTa-hankkeen lisäksi hyväksyttiin urakalla kasa mietintöjä, joista ei juuri keskustelua käyty: Vanhan Testamentin apokryfikirjojen tekstikohdista päätettiin laatia materiaali seurakuntien käyttöön esim. kirkkovuoden pyhäpäivinä, kasuaalitoimituksissa ja rukoushetkissä käytettäväksi, Vanhan Testamentin alkukertomusten viittomakieliset käännökset hyväksyttiin, kummien vähimmäismäärä laskettiin erityistapauksissa yhteen (lähinnä, jos kahta kummia ei löydy, kirkkoherra voi antaa erityisluvan vain yhteen kummiin), ja Suomen ev.-lut. kirkon ja Suomen metodistikirkon sekä Finlands svenska metodistkyrkan välinen sopimus hyväksyttiin. Keskeisimpiä askeleita tuossa sopimuksessa ovat toisen kirkon sanan ja sakramenttien tunnustaminen oikeiksi. Kummankin kirkon jäsen voi myös saada ehtoollisen toisen kirkossa. Aiempina istuntoviikkoina työ on loppunut viimeisenä päivänä lounaaseen, nyt lopetettiin vasta viideltä.
Virallisen kokousagendan ulkopuolelta viikosta jäivät mieleen tietysti arkkipiispan hieno läksiäisjuhla Turun linnassa, ja muutenkin ajan kulumisen ja muutosten konkretisoituminen. Perjantain lopuksi arkkipiispa kiitti viimeisen istuntoviikkonsa päättäneitä, ennen marraskuuta eläkkeelle jääviä piispa Eero Huovista ja kansliapäällikkö Risto Junttilaa heidän mittavasta työstään myös kirkolliskokouksessa, ja piti sitten itse viimeisen päätöspuheensa arkkipiispana. Yksi eläkkeelle siirtyvistä herroista sanoi minulle aiemmin yhdessä ruokaillessamme, että kirkon asiat siirtyvät ”teidän nuorten käsiin”. Kommentti liittyi HeTa-hankkeen yhteydessä käytettyihin puheenvuoroihin. Signe Jauhiainen ja Sami Ojala (kolmekymppisiä edustajia) olivat vedonneet sukupolvidemokratiaan ja kestävään kehitykseen: tämän hetken päättäjien on toimittava vastuullisesti, jotta tulevat kirkollisveron maksajat eivät joudu tehottoman toiminnan maksumiehiksi. Eläkkeelle lähtevän herran kommentti kuitenkin hätkähdytti. Kirkko on ollut minulle verrattain etäinen suurimman osan elämääni. Vasta viimeiset 10 vuotta olen ollut näissä kuvioissa intensiivisemmin mukana. On hätkähdyttävää huomata, että monet niistä henkilöistä, jotka minun näkökulmastani ovat kantaneet vastuuta kirkossa ”aina”, ovatkin lähtemässä. Vastuu kirkosta tosiaan siirtyy meille nuoremmille, ei nyt heti, mutta vähän kerrallaan. Niin itsestään selvää, silti niin hätkähdyttävää, kun se konkretisoituu. Ensi marraskuussa eivät Paarma, Huovinen ja Junttila enää ole istuntoviikolla ainakaan totutuissa rooleissaan. Heidän lisäkseen myös perustekunnan sihteeri, fantastinen Olli Hallamaa on marraskuussa muissa maisemissa. On vaikeaa kuvitella, miten pärjäämme ilman häntä. Uusi sihteeri joutuu aloittamaan parisuhdekysymyksellä. Tällä viikolla muistimme tervehdyksellä ja ajatuksissamme myös istuntoviikolta poissa ollutta edustaja Heikki Kotilaa. Kaipasin hänen viisauttaan ja huumoriaan joka päivä, erityisesti jokaisessa perustevaliokunnan kokoontumisessa, joissa aiemmin olemme työskennelleet yhdessä.
Työ jatkuu pian tämän kokousviikon jälkeen. Perustevaliokunta kokoontuu mahdollisimman pian pohtimaan piispojen mietintöä rekisteröityihin parisuhteisiin liittyen, ja toimitusvaliokunta (so. pilkkuvaliokunta, joka tarkastaa tehdyt päätökset, niiden kielen ja oikeellisuuden) studeeraamaan kirjoitusasuja. Ja jo tiistaina 11.5. käydään Helsingin piispanvaalin ensimmäinen kierros. Jännittävää. Mielessä on myös ihan oma arkityö. Ennen kirkolliskokousta valmiiksi urakoimani tutkimus ”Yhdenvertaisuus evankelis-luterilaisen kirkon työyhteisöissä” luovutetaan täysistunnolle ja tulee julkiseksi tässä kuussa. Samalla katse ja mieli suuntautuvat vapaaseen tieteelliseen työhön, jolle on varattu koko loppuvuosi – erinäisten luottamustoimien ja opetustehtävien ohella luonnollisesti.
”Parisuhdekeskustelu” käyty tältä erää (6.5.2010)
Yli 50 puheenvuoron keskustelu samaa sukupuolta olevien parisuhteista saatiin päätökseen eilen yhdeksän jälkeen. Keskustelu oli yleisesti ottaen asiallista, paljon asiallisempaa kuin odotin. Ainakin kirkollinen keskustelukulttuuri on kehittynyt näiden 7 vuoden aikana, kun asiaa on valmisteltu.
Asia tosiaan lähti kirkolliskokouksesta vuonna 2003, jolloin kirkolliskokous hylkäsi kaksi edustaja-aloitetta: toisen, joka esitti ns. virkakieltoa parisuhteensa rekisteröineille ihmisille (so. ei pääsyä kirkon virkaan heille), toisen, joka esitti parisuhteen siunaamisen kaavan luomista rekisteröidyille parisuhteille. Samassa yhteydessä kirkolliskokous lähetti asian piispainkokokuksen pohdittavaksi. Piispainkokous on siis nyt pohtinut asiaa 7 vuotta, ja tulos on tuo tällä viikolla käsitelty mietintö (7 vuoden aikana on pohdinnasta myös mm. julkaistu kaksi kirjaa, eli mietitty kyllä ollaan). Ja mietinnössä piispainkokous esittää, että samaa sukupuolta olevien parien kanssa ja puolesta voitaisiin rukoilla, mutta ei tehtäisi omaa kaavaa. (En arvioi mietintöä tässä, ks. puheenvuoroni aiheesta www.evl.fi/kirkolliskokous) Seuraavaksi asia tulee omaan perustevaliokuntaani, jossa kannat jakautuvat aika samoin kuin salissa. Suurin osa lienee vakaasti puolesta (rukoillaan) tai vastaan (ei rukoilla), jokunen siinä välissä. Itse toivon, että voisimme olla samaa mieltä siitä, että a) olemme eri mieltä ja b) kirkon ykseys on meille niin tärkeä, että haluamme tehdä kompromissin tässä asiassa, joka ei ole oppimme ytimessä.
Eilisistä puheenvuoroista suuri osa oli pitkiä, toisiaan ja itseään toistavia, osin omituisia. Keskustelun käymiselle oli kuitenkin selvä tarve, eli sallittakoon vähän tyhjemmätkin tilitykset. Yllättävän monet edustajat viestittivät implisiittisesti tai suoraan, että piispainkokous on nyt ymmärtänyt Raamattua ja sitä, miten sitä voidaan tulkita, väärin. Ihailtavaa itsevarmuutta ja luottamusta siihen, että vain oma tulkinta voi olla oikea. Parhaat puheenvuorot toivat asiaan jotain uutta, kuten edustajien Hermonen, Mäkelä ja Peltonen tapauksessa (jälleen löytyvät sivulta www.evl.fi/kirkolliskokous). Peltosen puheenvuoro oli tänne kenties hieman teoreettinen, mutta sellaisena kiinnostava. Onko meillä kaksi kirkkoa kirkon sisällä, kaksi Raamattua, kaksi Jumalaa: muuttumaton, ennustettava, johdonmukainen ja muuttuva, aidosti kaikkivaltias. Itse ajattelen, että Jumala ei voi olla muuttuva siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme. Jumala ei ole ailahteleva tai ajan myötä ”kehittyvä”. Mutta meidän jumalakuvamme on taatusti ja toivottavasti ajan mukaan kehittyvä. Ehkä meillä onkin kaksi ihmiskuvaa ja tapaa katsoa maailmaa ja uskontoa: se, joka tarvitsee turvakseen ennustettavan ja johdonmukaisen, tunnettavan ja tiedettävän Jumalan, ja se, jolla keskiössä on, että näemme kuin kuvastimesta. Emme voi täysin tietää, millainen Jumala on, emme voi täysin ymmärtää, ja kykymme ymmärtää kehittyy ajan myötä, kun tietomäärämme ja ymmärryksemme kehittyvät. Jumala luo edelleen.
Eilen oli myös Kirkkohallituksen kyselytunti, ja saimme mm. Kirkon tiedotuskeskuksen johtajalta tietoiskun kirkon näkymisestä mediassa. Tänään on tiedossa vaaleja ja valiokuntamietintöjä, mm. ns. henkilöseurakuntakysymys (Hallintovaliokunnan mietintö parokiaalijärjestelmän kehittämisestä). Siihen perustevaliokuntamme lausunnossaan lausui, että seurakunta on kaikkia sen alueella palveleva, ja jäsenyyden tulee perustua asuinpaikkaan. Seurakuntaa ei pääasiassa pitäisi irrottaa alueesta ja muodostaa mieltymysten perusteella. Seurakuntayhtymän sisällä ja mm. luottamuselimessä toimimiseen ja kielellisin perustein voitaisiin nykyisiä säännöksiä kuitenkin väljentää. Käsittelyyn tulee myös lakivaliokunnan mietintö kiinnostusta herättävästä ja tarpeellsiesta kirkkoherran vaalitavan kehittämisestä (välillinen vaali vai edelleen suora).
Työtä on kuluneina päivinä ollut niin paljon, että paljoa muuta ei ole ehtinyt tehdä. Jännitysmomentin on tuonut flunssani, jonka vuoksi olen joutunut jatkuvasti huolehtimaan, pystynkö pitämään puheenvuoroni vai lähteekö ääni lopullisesti. Salin ilmastoinnista kuiva ilma kiusaa kaikkia tasapuolisesti. Ulkona sen sijaan on aurinkoista ja linnunlauluista, opiston takana sini- ja valkovuokkojen meri, mutta sisältä ei ehdi poistua kuin hetkeksi hengittämään raikasta ilmaa. Aamumessuihin en ole kuvitellutkaan lähteväni maanantaita lukuun ottamatta. Hyvinä puolina pitää tälläkin kertaa mainita opiston ihanat lounaat ja päivälliset, erityisen ihanat salaatit ja ihanilta näyttävät jälkiruoat. Olen toistaiseksi onnistunut pidättäytymään jälkiruoista ja päiväkahvipullista (lukuun ottamatta ministerin tarjoamaan kakkua). Alhaisella verensokerilla ei näistä keskusteluista selviä hereillä.
Asia tosiaan lähti kirkolliskokouksesta vuonna 2003, jolloin kirkolliskokous hylkäsi kaksi edustaja-aloitetta: toisen, joka esitti ns. virkakieltoa parisuhteensa rekisteröineille ihmisille (so. ei pääsyä kirkon virkaan heille), toisen, joka esitti parisuhteen siunaamisen kaavan luomista rekisteröidyille parisuhteille. Samassa yhteydessä kirkolliskokous lähetti asian piispainkokokuksen pohdittavaksi. Piispainkokous on siis nyt pohtinut asiaa 7 vuotta, ja tulos on tuo tällä viikolla käsitelty mietintö (7 vuoden aikana on pohdinnasta myös mm. julkaistu kaksi kirjaa, eli mietitty kyllä ollaan). Ja mietinnössä piispainkokous esittää, että samaa sukupuolta olevien parien kanssa ja puolesta voitaisiin rukoilla, mutta ei tehtäisi omaa kaavaa. (En arvioi mietintöä tässä, ks. puheenvuoroni aiheesta www.evl.fi/kirkolliskokous) Seuraavaksi asia tulee omaan perustevaliokuntaani, jossa kannat jakautuvat aika samoin kuin salissa. Suurin osa lienee vakaasti puolesta (rukoillaan) tai vastaan (ei rukoilla), jokunen siinä välissä. Itse toivon, että voisimme olla samaa mieltä siitä, että a) olemme eri mieltä ja b) kirkon ykseys on meille niin tärkeä, että haluamme tehdä kompromissin tässä asiassa, joka ei ole oppimme ytimessä.
Eilisistä puheenvuoroista suuri osa oli pitkiä, toisiaan ja itseään toistavia, osin omituisia. Keskustelun käymiselle oli kuitenkin selvä tarve, eli sallittakoon vähän tyhjemmätkin tilitykset. Yllättävän monet edustajat viestittivät implisiittisesti tai suoraan, että piispainkokous on nyt ymmärtänyt Raamattua ja sitä, miten sitä voidaan tulkita, väärin. Ihailtavaa itsevarmuutta ja luottamusta siihen, että vain oma tulkinta voi olla oikea. Parhaat puheenvuorot toivat asiaan jotain uutta, kuten edustajien Hermonen, Mäkelä ja Peltonen tapauksessa (jälleen löytyvät sivulta www.evl.fi/kirkolliskokous). Peltosen puheenvuoro oli tänne kenties hieman teoreettinen, mutta sellaisena kiinnostava. Onko meillä kaksi kirkkoa kirkon sisällä, kaksi Raamattua, kaksi Jumalaa: muuttumaton, ennustettava, johdonmukainen ja muuttuva, aidosti kaikkivaltias. Itse ajattelen, että Jumala ei voi olla muuttuva siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme. Jumala ei ole ailahteleva tai ajan myötä ”kehittyvä”. Mutta meidän jumalakuvamme on taatusti ja toivottavasti ajan mukaan kehittyvä. Ehkä meillä onkin kaksi ihmiskuvaa ja tapaa katsoa maailmaa ja uskontoa: se, joka tarvitsee turvakseen ennustettavan ja johdonmukaisen, tunnettavan ja tiedettävän Jumalan, ja se, jolla keskiössä on, että näemme kuin kuvastimesta. Emme voi täysin tietää, millainen Jumala on, emme voi täysin ymmärtää, ja kykymme ymmärtää kehittyy ajan myötä, kun tietomäärämme ja ymmärryksemme kehittyvät. Jumala luo edelleen.
Eilen oli myös Kirkkohallituksen kyselytunti, ja saimme mm. Kirkon tiedotuskeskuksen johtajalta tietoiskun kirkon näkymisestä mediassa. Tänään on tiedossa vaaleja ja valiokuntamietintöjä, mm. ns. henkilöseurakuntakysymys (Hallintovaliokunnan mietintö parokiaalijärjestelmän kehittämisestä). Siihen perustevaliokuntamme lausunnossaan lausui, että seurakunta on kaikkia sen alueella palveleva, ja jäsenyyden tulee perustua asuinpaikkaan. Seurakuntaa ei pääasiassa pitäisi irrottaa alueesta ja muodostaa mieltymysten perusteella. Seurakuntayhtymän sisällä ja mm. luottamuselimessä toimimiseen ja kielellisin perustein voitaisiin nykyisiä säännöksiä kuitenkin väljentää. Käsittelyyn tulee myös lakivaliokunnan mietintö kiinnostusta herättävästä ja tarpeellsiesta kirkkoherran vaalitavan kehittämisestä (välillinen vaali vai edelleen suora).
Työtä on kuluneina päivinä ollut niin paljon, että paljoa muuta ei ole ehtinyt tehdä. Jännitysmomentin on tuonut flunssani, jonka vuoksi olen joutunut jatkuvasti huolehtimaan, pystynkö pitämään puheenvuoroni vai lähteekö ääni lopullisesti. Salin ilmastoinnista kuiva ilma kiusaa kaikkia tasapuolisesti. Ulkona sen sijaan on aurinkoista ja linnunlauluista, opiston takana sini- ja valkovuokkojen meri, mutta sisältä ei ehdi poistua kuin hetkeksi hengittämään raikasta ilmaa. Aamumessuihin en ole kuvitellutkaan lähteväni maanantaita lukuun ottamatta. Hyvinä puolina pitää tälläkin kertaa mainita opiston ihanat lounaat ja päivälliset, erityisen ihanat salaatit ja ihanilta näyttävät jälkiruoat. Olen toistaiseksi onnistunut pidättäytymään jälkiruoista ja päiväkahvipullista (lukuun ottamatta ministerin tarjoamaan kakkua). Alhaisella verensokerilla ei näistä keskusteluista selviä hereillä.
Lähetekeskusteluja ja valitsijamiestyöskentelyä
Kaksi ensimmäistä päivää kirkolliskokouksessa ovat takana. Ensimmäinen päivä on perinteisesti raskas; ilmeisesti ajatellaan, että kannattaa ottaa kaikki mehut irti, kun edustajat ovat vielä virkeitä. Valitsijamiehet työskentelivät yli yhteentoista illalla erityisesti Kirkon ulkoasiain neuvoston kirkkoneuvoksen valinnan valmistelun parissa. Esitys uudeksi kansliapäälliköksi saatiin valmiiksi jo aiemmin päivällä. Tänään toisestakin neuvoksesta päästiin jo valitsijamiehissä äänestämään, ja molempien neuvosten kohdalla äänestystulos oli ilahduttavan selvä. Edustajien aiempaan kritiikkiin valintojen taustatietojen vähyydestä lopullisessa äänestystilanteessa isossa salissa pyritään myös vastaamaan ja tuomaan saliin aiempaa enemmän tietoa valinnan perusteluista.
Lähetekeskusteluissa on käsitelty jo useita esityksiä ja aloitteita, mm. HeTa-hanke ja kaksi aloitetta, joissa itse olen allekirjoittajana (niistä kirjoitin jo aiemmin). Molemmat herättivät keskustelua, käytännössä ainoastaan myönteisiä ja rakentavia huomioita. Itse ensimmäisenä allekirjoittamani aloite monimuotoisuuden edistämisestä kirkon työyhteisöissä lähetettiin yleisvaliokuntaan.
Tänään käsiteltiin myös Anna-Mari Kaskisen aloite virsikirjan lisävihkosta, johon hän toivoi mm. kummien ja isien virsiä. Aloite on minusta muutenkin kannatettava, mutta kun Hans Tuominen vielä yhteislaulatti edustajilla puhujapöntöstä virren ”Tule kanssani Herra Jeesus”, oli virsiin panostamisen merkitys ainakin minulle täysin selvä. Harmillista on, että valiokuntatyöskentelyjen siirryttyä päiväaikoihin, ovat yhteiset ruokavirrenveisuut isossa salissa vähentyneet. Ne ovat komeita hetkiä.
Myös samaa sukupuolta olevien parisuhteita ruotivan piispainkokouksen mietinnön käsittely on aloitettu, ja sitä jatketaan taas huomenna. Keskustelu on siis armollisesti jaettu osiin. Pauliina Kainulainen summasi eilen lähetekeskustelussa hienosti ne teologiset ja raamatuntulkinnalliset lähtökohdat, joiden pohjalta asiaa itsekin tarkastelen. Suosittelen puheenvuoron lukemista kaikille. Itselleni piispainkokouksen mietinnössä esittämän ratkaisun (rukoillaan, ei siunata) hyväksyminen on vaikeaa. Koen, että se jättää seksuaalivähemmistöihin kuuluvat edelleen toisen luokan ihmisiksi kirkossa ja etenkin heidän parisuhteensa selkeästi toisen luokan parisuhteiksi. Se on vastoin minun raamatuntulkintaani ja käsitystäni uskomme syvimmästä sanomasta. Demokraattinen päätöksenteko edellyttää kuitenkin myös toisenlaisten näkemysten ja tulkintojen kuulemista ja pyrkimistä sellaiseen ratkaisuun, joka on eri näkemyksen omaavien hyväksyttävissä. Siihen on suostuttava, vaikka kokisi lopullisen päätöksen inhimillisesti vahingolliseksi ja teologisesti vääräksi. Aion käyttää aiheesta puheenvuoron huomenna.
Lähetekeskusteluissa on käsitelty jo useita esityksiä ja aloitteita, mm. HeTa-hanke ja kaksi aloitetta, joissa itse olen allekirjoittajana (niistä kirjoitin jo aiemmin). Molemmat herättivät keskustelua, käytännössä ainoastaan myönteisiä ja rakentavia huomioita. Itse ensimmäisenä allekirjoittamani aloite monimuotoisuuden edistämisestä kirkon työyhteisöissä lähetettiin yleisvaliokuntaan.
Tänään käsiteltiin myös Anna-Mari Kaskisen aloite virsikirjan lisävihkosta, johon hän toivoi mm. kummien ja isien virsiä. Aloite on minusta muutenkin kannatettava, mutta kun Hans Tuominen vielä yhteislaulatti edustajilla puhujapöntöstä virren ”Tule kanssani Herra Jeesus”, oli virsiin panostamisen merkitys ainakin minulle täysin selvä. Harmillista on, että valiokuntatyöskentelyjen siirryttyä päiväaikoihin, ovat yhteiset ruokavirrenveisuut isossa salissa vähentyneet. Ne ovat komeita hetkiä.
Myös samaa sukupuolta olevien parisuhteita ruotivan piispainkokouksen mietinnön käsittely on aloitettu, ja sitä jatketaan taas huomenna. Keskustelu on siis armollisesti jaettu osiin. Pauliina Kainulainen summasi eilen lähetekeskustelussa hienosti ne teologiset ja raamatuntulkinnalliset lähtökohdat, joiden pohjalta asiaa itsekin tarkastelen. Suosittelen puheenvuoron lukemista kaikille. Itselleni piispainkokouksen mietinnössä esittämän ratkaisun (rukoillaan, ei siunata) hyväksyminen on vaikeaa. Koen, että se jättää seksuaalivähemmistöihin kuuluvat edelleen toisen luokan ihmisiksi kirkossa ja etenkin heidän parisuhteensa selkeästi toisen luokan parisuhteiksi. Se on vastoin minun raamatuntulkintaani ja käsitystäni uskomme syvimmästä sanomasta. Demokraattinen päätöksenteko edellyttää kuitenkin myös toisenlaisten näkemysten ja tulkintojen kuulemista ja pyrkimistä sellaiseen ratkaisuun, joka on eri näkemyksen omaavien hyväksyttävissä. Siihen on suostuttava, vaikka kokisi lopullisen päätöksen inhimillisesti vahingolliseksi ja teologisesti vääräksi. Aion käyttää aiheesta puheenvuoron huomenna.
Kirkolliskokouksella tiedossa raskas viikko
Kirkolliskokous on alkavalla istuntoviikolla suurten asioiden ja työmäärän edessä. Käsittelyyn on tulossa intohimoja herättäviä aiheita, kuten samaa sukupuolta olevien parisuhteiden puolesta rukoileminen ja niin sanottu HeTa-hanke, henkilöstö- ja taloushallinnon kehittäminen. Lisäksi monia mieliä kuohuttanee lauantain (1.5.) Helsingin Sanomien näyttävä artikkeli seksuaalisesta hyväksikäytöstä kirkon piirissä.
Samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyen lienee luvassa pitkä lähetekeskustelu. Piispainkokous siis ehdottaa Parisuhdelain seuraukset kirkossa -mietinnössään, että samaa sukupuolta olevien parisuhteiden puolesta voitaisiin kirkossa järjestää rukoushetkiä. Esitys on kompromissi erilaisten raamatuntulkintojen välillä. Oman uskoni ja raamatuntulkintani pohjalta pitäisin tietysti loogisena, että erityisesti kirkko ajaisi täysiä ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta kaikenlaisille ihmisille ja parisuhteille, mutta päätöksentekoon kuuluu realismi ja kompromisseihin alistuminen. Piispainkokouksen esitys on kirkon ykseyttä vaaliva, erilaiset raamatuntulkinnat hyväksyvä, ja toivon, että se ykseyden nimissä saadaan lopulta hyväksyttyä. Hyvää on myös se, että piispainkokous yksiselitteisesti torjuu kaikenlaisen seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kirkon työelämässä. Piispainkokouksen esitys tullee lähetekeskustelun jälkeen käsittelyyn meille perustevaliokuntaan, eikä tietoa vielä ole, milloin asiasta varsinaisesti päästään päättämään.
Eettisesti ja taloushallinnollisesti suurten kysymysten ohella tiedossa on tällä viikolla lähetekeskusteluja erinäisiin edustaja-aloitteisiin liittyen. Näiden joukossa ovat itse allekirjoittamani aloitteet monimuotoisuuden edistämisestä kirkon työyhteisöissä sekä määräenemmistösäännösten muuttamisesta (Edustaja-aloitteet 2/2010 ja 3/2010, löytyvät sivustolta www.evl.fi/kirkolliskokous). Edellisen aloitteen tavoite on parantaa kirkon työyhteisöjen työhyvinvointia, lisätä yhdenvertaisuutta kirkon työhönotossa (lisää mm. vammaisia ja maahanmuuttajia kirkon työhön) ja ylipäätään siirtyä erilaisuuden pelosta monimuotoisuuden näkemiseen ja käyttämiseen voimavarana. Voidakseen uskottavasti palvella monimuotoista yhteiskuntaa ja seurakuntia, kirkon tulee arvostaa ja toteuttaa monimuotoisuutta myös omissa työyhteisöissään. Toiveeni on myös, että siirtymällä vahvasti oppinsa ja arvojensa mukaiseen työelämään kirkko voisi toimia arvovaikuttajana yhteiskunnassa, jossa työelämä saa yhä epäinhimillisempiä, ihmistä välineellistävämpiä piirteitä.
Määräenemmistöaloite taas on keskeinen kirkolliskokouksen päätöksenteon kehittämiseksi. Kirkon suojaksi rakennettu määräenemmistöperiaate huolehtii, että mikään ei muutu liian helposti. Vahingollista kuitenkin on, että se estää muutokset myös monissa asioissa, joissa ne oikeasti olisivat tarpeen. Tiukat määräenemmistösäännökset estävät helposti tehokkaan ja joustavan päätöksenteon, kun pieni epäröivien joukko voi torjua kaikki muutokset. Tätä tapahtuu myös asioissa, jotka eivät ole opillisesti keskeisiä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii viime istuntoviikolla pienen yksityiskohdan vuoksi torjuttu kirkollista rakennussuojelua koskevien kirkkolain säännösten muuttaminen, joka palautettiin määräenemmistöperiaatteen vuoksi Kirkkohallitukseen uudelleen valmisteltavaksi. Mitä resurssien tuhlausta! Aloitteessa ei suoraan esitetä, miten määräenemmistöperiaatetta tulisi muuttaa, vaan esitetään selvitystä määräenemmistöperiaatteen perusteista. Tämän pohjalta määräenemmistövaatimuksia voitaisiin sitten muokata tarpeen mukaan.
Käsittelyyn tulevat tällä viikolla myös Kirkkohallituksen ja hiippakuntien sekä Kirkon työmarkkinalaitoksen toimintakertomukset sekä Kirkon keskusrahaston tilinpäätös sekä uusien kansliapäällikön ja kirkon ulkoasiain osaston johtajan valinnat, joita valmistelemme valitsijamiesten kesken vielä maanantai-iltana. Perustevaliokunnassa viimeistelemme lausuntoa arkkipiispan viran ja valinnan uudistamisesta sekä mietintöä sopimuksesta Suomen ev.-lut. kirkon ja Suomen metodistikirkon (sekä Finlands svenska metodistkyrkan) välillä. Torstaina on tiedossa pieni tauko pitkistä työpäivistä, kun illalla vietetään arkkipiispan läksiäisjuhlaa Turun linnassa.
Raskaan viikon ennakoinnista huolimatta matkaan Turkuun hyvillä mielin. Keskustelusta tulee vähintäänkin mielenkiintoista, ja henki opistolla on ainakin toistaiseksi ollut aina hyvä ja yhteinen. Lisäksi tiedossa on kaikkea mukavaa (joskin aikaa vievää) tilpehööriä kuten yhteisiä messuja, arkkipiispan avajaispuhe ja ministeri Wallinin vierailu kakkukahveineen. Kuulumisia seuraa mahdollisuuksien mukaan päivittäin.
Samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin liittyen lienee luvassa pitkä lähetekeskustelu. Piispainkokous siis ehdottaa Parisuhdelain seuraukset kirkossa -mietinnössään, että samaa sukupuolta olevien parisuhteiden puolesta voitaisiin kirkossa järjestää rukoushetkiä. Esitys on kompromissi erilaisten raamatuntulkintojen välillä. Oman uskoni ja raamatuntulkintani pohjalta pitäisin tietysti loogisena, että erityisesti kirkko ajaisi täysiä ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta kaikenlaisille ihmisille ja parisuhteille, mutta päätöksentekoon kuuluu realismi ja kompromisseihin alistuminen. Piispainkokouksen esitys on kirkon ykseyttä vaaliva, erilaiset raamatuntulkinnat hyväksyvä, ja toivon, että se ykseyden nimissä saadaan lopulta hyväksyttyä. Hyvää on myös se, että piispainkokous yksiselitteisesti torjuu kaikenlaisen seksuaalivähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän kirkon työelämässä. Piispainkokouksen esitys tullee lähetekeskustelun jälkeen käsittelyyn meille perustevaliokuntaan, eikä tietoa vielä ole, milloin asiasta varsinaisesti päästään päättämään.
Eettisesti ja taloushallinnollisesti suurten kysymysten ohella tiedossa on tällä viikolla lähetekeskusteluja erinäisiin edustaja-aloitteisiin liittyen. Näiden joukossa ovat itse allekirjoittamani aloitteet monimuotoisuuden edistämisestä kirkon työyhteisöissä sekä määräenemmistösäännösten muuttamisesta (Edustaja-aloitteet 2/2010 ja 3/2010, löytyvät sivustolta www.evl.fi/kirkolliskokous). Edellisen aloitteen tavoite on parantaa kirkon työyhteisöjen työhyvinvointia, lisätä yhdenvertaisuutta kirkon työhönotossa (lisää mm. vammaisia ja maahanmuuttajia kirkon työhön) ja ylipäätään siirtyä erilaisuuden pelosta monimuotoisuuden näkemiseen ja käyttämiseen voimavarana. Voidakseen uskottavasti palvella monimuotoista yhteiskuntaa ja seurakuntia, kirkon tulee arvostaa ja toteuttaa monimuotoisuutta myös omissa työyhteisöissään. Toiveeni on myös, että siirtymällä vahvasti oppinsa ja arvojensa mukaiseen työelämään kirkko voisi toimia arvovaikuttajana yhteiskunnassa, jossa työelämä saa yhä epäinhimillisempiä, ihmistä välineellistävämpiä piirteitä.
Määräenemmistöaloite taas on keskeinen kirkolliskokouksen päätöksenteon kehittämiseksi. Kirkon suojaksi rakennettu määräenemmistöperiaate huolehtii, että mikään ei muutu liian helposti. Vahingollista kuitenkin on, että se estää muutokset myös monissa asioissa, joissa ne oikeasti olisivat tarpeen. Tiukat määräenemmistösäännökset estävät helposti tehokkaan ja joustavan päätöksenteon, kun pieni epäröivien joukko voi torjua kaikki muutokset. Tätä tapahtuu myös asioissa, jotka eivät ole opillisesti keskeisiä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii viime istuntoviikolla pienen yksityiskohdan vuoksi torjuttu kirkollista rakennussuojelua koskevien kirkkolain säännösten muuttaminen, joka palautettiin määräenemmistöperiaatteen vuoksi Kirkkohallitukseen uudelleen valmisteltavaksi. Mitä resurssien tuhlausta! Aloitteessa ei suoraan esitetä, miten määräenemmistöperiaatetta tulisi muuttaa, vaan esitetään selvitystä määräenemmistöperiaatteen perusteista. Tämän pohjalta määräenemmistövaatimuksia voitaisiin sitten muokata tarpeen mukaan.
Käsittelyyn tulevat tällä viikolla myös Kirkkohallituksen ja hiippakuntien sekä Kirkon työmarkkinalaitoksen toimintakertomukset sekä Kirkon keskusrahaston tilinpäätös sekä uusien kansliapäällikön ja kirkon ulkoasiain osaston johtajan valinnat, joita valmistelemme valitsijamiesten kesken vielä maanantai-iltana. Perustevaliokunnassa viimeistelemme lausuntoa arkkipiispan viran ja valinnan uudistamisesta sekä mietintöä sopimuksesta Suomen ev.-lut. kirkon ja Suomen metodistikirkon (sekä Finlands svenska metodistkyrkan) välillä. Torstaina on tiedossa pieni tauko pitkistä työpäivistä, kun illalla vietetään arkkipiispan läksiäisjuhlaa Turun linnassa.
Raskaan viikon ennakoinnista huolimatta matkaan Turkuun hyvillä mielin. Keskustelusta tulee vähintäänkin mielenkiintoista, ja henki opistolla on ainakin toistaiseksi ollut aina hyvä ja yhteinen. Lisäksi tiedossa on kaikkea mukavaa (joskin aikaa vievää) tilpehööriä kuten yhteisiä messuja, arkkipiispan avajaispuhe ja ministeri Wallinin vierailu kakkukahveineen. Kuulumisia seuraa mahdollisuuksien mukaan päivittäin.
Kirkon kevät!
Kari Mäkinen valittiin uudeksi arkkipiispaksi viime torstaina. Vaali sai ennen näkemätöntä huomiota mediassa, ja sen myötä uskoa, teologiaa ja kirkkoa ruodittiin ja pohdittiin mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Esimerkiksi Voimala –nimisessä tv-ohjelmassa analysoitiin pitkällisesti uskontunnustusta ja siihen sitoutumista myöhäismodernissa Suomessa. Upeaa!
Keskustelun toivoisi myös jatkuvan yhtä vilkkaana, ja eri näkökulmista. Onnekasta on, että Kari Mäkisestä näyttäisi tulevan nimenomaan keskusteleva arkkipiispa, joka ei ripustaudu omiin näkökulmiinsa ja sorru julistamaan niitä totuuksina ylhäältä alaspäin. Kirkon kasvoina on ihminen, joka uskaltaa sanoa ”en tiedä”, ja myös kestää epävarmuuden. Sellaisen ihminen kestää myös mielipiteet, jotka poikkeavat omasta näkökulmasta. Tämä on erilaisten näkökulmien ja mielipiteiden kirkossa äärettömän tärkeää.
Eläkkeelle jäävä arkkipiispa Paarma on puhunut sovinnollisesta moniäänisyydestä, josta olen tässä blogissakin kirjoittanut jo aiemmin. Sovinnollinen moniäänisyys ei tarkoita kaiken sallimista. Yhteisiin pelisääntöihin ja päätöksiin sitoudutaan, eikä sooloilua tule katsoa läpi sormien väärissä paikoissa. Mutta mielipiteeseensä jokaisella on oikeus, ja erilaisten mielipiteiden kirjo ja myös keskinäinen erimielisyytemme meidän täytyy hyväksyä. Kuten tuleva arkkipiispa Mäkinen em. Voimala –ohjelmassa sanoi ”oppi ei ole uskon kohde”, kirkkokaan ei ole uskon kohde vaan erilaisten ihmisten ja yhteisöjen raami, jonka avulla, kautta ja suojassa uskoamme toteutamme ja pidämme yllä.
Lisää merkkejä moniäänisen ja rohkean kirkon keväästä löytyy Helsingin hiippakunnassa osoitteesta www.irjaaskola.fi
Keskustelun toivoisi myös jatkuvan yhtä vilkkaana, ja eri näkökulmista. Onnekasta on, että Kari Mäkisestä näyttäisi tulevan nimenomaan keskusteleva arkkipiispa, joka ei ripustaudu omiin näkökulmiinsa ja sorru julistamaan niitä totuuksina ylhäältä alaspäin. Kirkon kasvoina on ihminen, joka uskaltaa sanoa ”en tiedä”, ja myös kestää epävarmuuden. Sellaisen ihminen kestää myös mielipiteet, jotka poikkeavat omasta näkökulmasta. Tämä on erilaisten näkökulmien ja mielipiteiden kirkossa äärettömän tärkeää.
Eläkkeelle jäävä arkkipiispa Paarma on puhunut sovinnollisesta moniäänisyydestä, josta olen tässä blogissakin kirjoittanut jo aiemmin. Sovinnollinen moniäänisyys ei tarkoita kaiken sallimista. Yhteisiin pelisääntöihin ja päätöksiin sitoudutaan, eikä sooloilua tule katsoa läpi sormien väärissä paikoissa. Mutta mielipiteeseensä jokaisella on oikeus, ja erilaisten mielipiteiden kirjo ja myös keskinäinen erimielisyytemme meidän täytyy hyväksyä. Kuten tuleva arkkipiispa Mäkinen em. Voimala –ohjelmassa sanoi ”oppi ei ole uskon kohde”, kirkkokaan ei ole uskon kohde vaan erilaisten ihmisten ja yhteisöjen raami, jonka avulla, kautta ja suojassa uskoamme toteutamme ja pidämme yllä.
Lisää merkkejä moniäänisen ja rohkean kirkon keväästä löytyy Helsingin hiippakunnassa osoitteesta www.irjaaskola.fi
Rehellistä arviointia arkkipiispanvaaliin
Kirkkoomme valitaan 11.3. uusi arkkipiispa. Äänioikeutettuna olen seurannut vaaleihin liittyvää keskustelua ihmetyksellä. Julkinen keskustelu pyörii seksuaalivähemmistöjen ja avioliittojen määrän ympärillä, kun tehtävän varsinaiset vaatimukset jäävät sivuun.
Ymmärrän toki, että eettisten kysymysten kautta päästään tarkastelemaan myös kunkin ehdokkaan raamatuntulkintaa ja älyllistä johdonmukaisuutta. Kirkon sisäisessä keskustelussa toivoisi kuitenkin suurempaa panostusta myös sen pohtimiseen, millaista johtajaa kirkossa tarvitaan.
Johtaminen on sekä ihmisten että asioiden johtamista, järjestyksen ylläpitämistä ja uuden luomista suuressa ja mutkikkaassa kirkon organisaatiossa ja sen eri lokeroissa, tavoitteen asettelua, budjetointia, voimavarojen jakamista, organisaation ohjaamista, tulosten seuraamista, henkilöstöasioita, reagoimista, kuulemista ja neuvottelua. Listaa voisi jatkaa.
Miksei johtamista ruodita arkkipiispakeskustelussa enempää? Tuntuu, että "loan heiton" pelossa vain harva uskaltaa sanoa ääneen, että ehdokkaista toisella ei ole käytännössä minkäänlaista johtamiskokemusta. Osaamisesta ja osaamisvajeista vaikeneminen ei johda rehtiin vaaliin vaan äänestyspäätöksiin vajavaisin tiedoin.
Arkkipiispa tarvitsee tehtävässään näkemystä, kokemusta ja osaamista kirkosta sekä sen johtamisesta. Kari Mäkisellä näitä on lukuisien johtamistehtäviensä ansiosta mittavasti. Siunauksellisinta on se, että pitkän johtamiskokemuksensa lisäksi, ehkä sen ansiostakin, hänessä on teologista ja inhimillistä syvyyttä, nöyryyttä ja viisautta, jota tarvitaan kaikissa kirkon tehtävissä - ei vähiten arkkipiispana. Tulen äänestämään Kari Mäkistä 11.3., ja kirkon puolesta toivon sydämestäni, että riittävän moni tekee samoin.
Ymmärrän toki, että eettisten kysymysten kautta päästään tarkastelemaan myös kunkin ehdokkaan raamatuntulkintaa ja älyllistä johdonmukaisuutta. Kirkon sisäisessä keskustelussa toivoisi kuitenkin suurempaa panostusta myös sen pohtimiseen, millaista johtajaa kirkossa tarvitaan.
Johtaminen on sekä ihmisten että asioiden johtamista, järjestyksen ylläpitämistä ja uuden luomista suuressa ja mutkikkaassa kirkon organisaatiossa ja sen eri lokeroissa, tavoitteen asettelua, budjetointia, voimavarojen jakamista, organisaation ohjaamista, tulosten seuraamista, henkilöstöasioita, reagoimista, kuulemista ja neuvottelua. Listaa voisi jatkaa.
Miksei johtamista ruodita arkkipiispakeskustelussa enempää? Tuntuu, että "loan heiton" pelossa vain harva uskaltaa sanoa ääneen, että ehdokkaista toisella ei ole käytännössä minkäänlaista johtamiskokemusta. Osaamisesta ja osaamisvajeista vaikeneminen ei johda rehtiin vaaliin vaan äänestyspäätöksiin vajavaisin tiedoin.
Arkkipiispa tarvitsee tehtävässään näkemystä, kokemusta ja osaamista kirkosta sekä sen johtamisesta. Kari Mäkisellä näitä on lukuisien johtamistehtäviensä ansiosta mittavasti. Siunauksellisinta on se, että pitkän johtamiskokemuksensa lisäksi, ehkä sen ansiostakin, hänessä on teologista ja inhimillistä syvyyttä, nöyryyttä ja viisautta, jota tarvitaan kaikissa kirkon tehtävissä - ei vähiten arkkipiispana. Tulen äänestämään Kari Mäkistä 11.3., ja kirkon puolesta toivon sydämestäni, että riittävän moni tekee samoin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)