Kirkon kevät!

Kari Mäkinen valittiin uudeksi arkkipiispaksi viime torstaina. Vaali sai ennen näkemätöntä huomiota mediassa, ja sen myötä uskoa, teologiaa ja kirkkoa ruodittiin ja pohdittiin mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Esimerkiksi Voimala –nimisessä tv-ohjelmassa analysoitiin pitkällisesti uskontunnustusta ja siihen sitoutumista myöhäismodernissa Suomessa. Upeaa!

Keskustelun toivoisi myös jatkuvan yhtä vilkkaana, ja eri näkökulmista. Onnekasta on, että Kari Mäkisestä näyttäisi tulevan nimenomaan keskusteleva arkkipiispa, joka ei ripustaudu omiin näkökulmiinsa ja sorru julistamaan niitä totuuksina ylhäältä alaspäin. Kirkon kasvoina on ihminen, joka uskaltaa sanoa ”en tiedä”, ja myös kestää epävarmuuden. Sellaisen ihminen kestää myös mielipiteet, jotka poikkeavat omasta näkökulmasta. Tämä on erilaisten näkökulmien ja mielipiteiden kirkossa äärettömän tärkeää.

Eläkkeelle jäävä arkkipiispa Paarma on puhunut sovinnollisesta moniäänisyydestä, josta olen tässä blogissakin kirjoittanut jo aiemmin. Sovinnollinen moniäänisyys ei tarkoita kaiken sallimista. Yhteisiin pelisääntöihin ja päätöksiin sitoudutaan, eikä sooloilua tule katsoa läpi sormien väärissä paikoissa. Mutta mielipiteeseensä jokaisella on oikeus, ja erilaisten mielipiteiden kirjo ja myös keskinäinen erimielisyytemme meidän täytyy hyväksyä. Kuten tuleva arkkipiispa Mäkinen em. Voimala –ohjelmassa sanoi ”oppi ei ole uskon kohde”, kirkkokaan ei ole uskon kohde vaan erilaisten ihmisten ja yhteisöjen raami, jonka avulla, kautta ja suojassa uskoamme toteutamme ja pidämme yllä.

Lisää merkkejä moniäänisen ja rohkean kirkon keväästä löytyy Helsingin hiippakunnassa osoitteesta www.irjaaskola.fi

Rehellistä arviointia arkkipiispanvaaliin

Kirkkoomme valitaan 11.3. uusi arkkipiispa. Äänioikeutettuna olen seurannut vaaleihin liittyvää keskustelua ihmetyksellä. Julkinen keskustelu pyörii seksuaalivähemmistöjen ja avioliittojen määrän ympärillä, kun tehtävän varsinaiset vaatimukset jäävät sivuun.

Ymmärrän toki, että eettisten kysymysten kautta päästään tarkastelemaan myös kunkin ehdokkaan raamatuntulkintaa ja älyllistä johdonmukaisuutta. Kirkon sisäisessä keskustelussa toivoisi kuitenkin suurempaa panostusta myös sen pohtimiseen, millaista johtajaa kirkossa tarvitaan.

Johtaminen on sekä ihmisten että asioiden johtamista, järjestyksen ylläpitämistä ja uuden luomista suuressa ja mutkikkaassa kirkon organisaatiossa ja sen eri lokeroissa, tavoitteen asettelua, budjetointia, voimavarojen jakamista, organisaation ohjaamista, tulosten seuraamista, henkilöstöasioita, reagoimista, kuulemista ja neuvottelua. Listaa voisi jatkaa.

Miksei johtamista ruodita arkkipiispakeskustelussa enempää? Tuntuu, että "loan heiton" pelossa vain harva uskaltaa sanoa ääneen, että ehdokkaista toisella ei ole käytännössä minkäänlaista johtamiskokemusta. Osaamisesta ja osaamisvajeista vaikeneminen ei johda rehtiin vaaliin vaan äänestyspäätöksiin vajavaisin tiedoin.

Arkkipiispa tarvitsee tehtävässään näkemystä, kokemusta ja osaamista kirkosta sekä sen johtamisesta. Kari Mäkisellä näitä on lukuisien johtamistehtäviensä ansiosta mittavasti. Siunauksellisinta on se, että pitkän johtamiskokemuksensa lisäksi, ehkä sen ansiostakin, hänessä on teologista ja inhimillistä syvyyttä, nöyryyttä ja viisautta, jota tarvitaan kaikissa kirkon tehtävissä - ei vähiten arkkipiispana. Tulen äänestämään Kari Mäkistä 11.3., ja kirkon puolesta toivon sydämestäni, että riittävän moni tekee samoin.