Kirkko on mokannut kummi-kysymyksessä

Tänään käsiteltiin lähetekeskustelussa oman Helsingin hiippakuntani tuomaa aloitetta kummien vähimmäismäärän laskemisesta yhteen. Samankaltainen esitys on tullut myös edustaja-aloitteena. Keskustelussa mielipiteet jakautuivat, mutta piispa Häkkinen esitti keskeisen kysymyksen: Olemmeko tehneet riittävästi kummiuden arvostamiseksi?

Minun kysymykseni on, onko tehty juuri mitään kummiuden arvostamiseksi? Tai vahvistamiseksi? Minulla on kaksi kummilasta, joiden kristillisen kasvatuksen ja hyvinvoinnin sekä keskinäisemme hyvän suhteen eteen haluaisin tehdä paljonkin. En ole kirkolta saanut tähän mitään tukea tai neuvoja kastetilaisuuksien ohjeiden jälkeen. Monessa viisas nainen, Irja Askola kirjoitti tästä tärkeästä teemasta Kotimaa -lehden blogissaan jokin aika sitten otsikolla "Halloo kirkko, täällä kummi", enkä turhaan toista hänen hyviä pointtejaan (lue kirjoitus: www.kotimaa.fi).

Keskeistä kuitenkin on, että järisyttävä määrä suomalaisia (usein nuoria aikuisia) toimii tällaisessa tehtävässä kirkossamme, kokee sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi (Juha Kauppisen tutkimuksen mukaan Tampereella kirkkoon aikuisiällä liittymisen suurin syy oli kummius, 14 prosentilla, lue lisää: www.evl.fi/kkh/ktk/kirkonjasenena), ja mitä kirkko tekee asian eteen? Ei mitään? Kertokaa, jos olen väärässä, ja minä, Irja Askola ja piispa Häkkinen emme vain ole tietoisia asiasta.

Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kummien vähimmäismäärään. Kyllä meidän on tarjottava niin hyvää, että ihmisiä saadaan kummeiksi ihan vapaaehtoisesti. Kummien vähimmäismäärän laskeminen yhteen varmistaa kasteen edellytykset esim. maahanmuuttajaperheiden kohdalla, kun läheisiä kastettuja ja konfirmoituja kummikandidaatteja ei pilvin pimein ole. Asia voitaisiin toteuttaa vaikkapa niin, että kummien vähimmäismäärä voisi olla 1 erillisen anomuksen perusteella. Huomionarvoista on, että aloitteissa on kyseessä vähimmäismäärä, ei enimmäismäärä. Suurin osa varmasti jatkossakin haluaa lapselleen useamman kummin kuin vain yhden, onhan kummeja nytkin usein enemmän kuin vähimmäisvaade, kaksi.

Kirkossa pitäisi kuitenkin todella nopeasti kunnostautua kummien tukemisessa ja arvostamisessa sekä kummiuden vahvistamisessa. Kummin ja lapsen yhteisiä tapahtumia, leirejä tms. (samoin kuin jo on isovanhemmille ja lapsille) tai materiaaleja, kiitos.

Kummiasian lisäksi lähetekeskusteluissa käsiteltiin mm. kirkon tilastointikäytäntöjä. Tilastojen merkitys tiedostettiin, mutta pidettiin myös hyvänä, että niiden kokoamiskäytäntöjä selvitettäisiin. Olen tässä samoilla linjoilla. Tilastot ovat tärkeitä ja arvokkaita monesta syystä, kirkon toiminnan kehittämisen ja tutkimuksen kannalta (käytin itse kirkkohallituksen diakoniatilastoja tutkimuksessa Viimeisellä luukulla: www.evl.fi/kkh/to/kdy/viimeisellaluukulla.pdf ja Kirkon tutkimuskeskus tuottaa erilaisten tilastotietojen pohjalta korvaamatonta tietoa), kirkon työn todentamisen kannalta (esim. yhteisöveroon liittyen osoituksena kirkon tekemästä yhteiskunnallisesta työstä), ja tietysti monia asioita on pakko tilastoida jo lakisääteisesti. Kuitenkin olen kentällä kuullut myös paljon turhautumista tilastointiin, ja tulee mieleen esim. terveyskeskusten idiotismi, kun lääkärit ja hoitajat käyttävät kärjistäen niin paljon aikaa tietokoneella, etteivät ehdi enää tavata potilaita. Asia on siis selvittämisen arvoinen; ei tilastoida tilastoimisen vuoksi, kun tärkeämpääkin tekemistä totisesti on.

Iltapäiväni ilona oli vielä perustevaliokunnan työskentely virkamiesoikeudellisten säännösten parissa. Asia on (edelleen) kesken, joten säästän mahdolliset lukijat enemmiltä yksityiskohdilta.

Valikoiva suvaitsevaisuus vie moraalisesti vaaralliselle tielle

Kirkolliskokouksen tämän viikon ensimmäinen päivä on ollut tapahtumarikas ja innostava. Avajaisjumalanpalveluksessa piispa Häkkinen puhui painokkaasti siitä, miten kirkko on kaikille, miten se on avoin armonyhteisö, ja kaikille on oltava tilaa. Saarnan tämä osuus oli Tulkaa kaikki -liikkeen edustajalle tietysti hienoa kuultavaa.

Sama linja jatkui arkkipiispan avajaispuheenvuorossa, jossa hän ruoti suvaitsevuutta yhteiskunnassa ja kirkossa. Arkkipiispan mukaan kirkon tulisi olla suvaitsevuudessa esimerkin näyttäjä, löytyyhän toiseuden, outouden ja muukalaisuuden ymmärrykselle ja positiiviselle kohtaamiselle paljon perusteluja Raamatusta (lue koko puhe http://www.evl.fi/).

Erityisen hyvänä koin arkkipiispan puuttumisen siihen, miten kirkossa kyseenalaisella tavalla vedotaan totuuteen, oikeaan oppiin ja raamatullisuuteen monissa asioissa, joissa ei ole yksiselitteistä totuutta, jotka eivät ole opillisia kysymyksiä, ja joihin erilaisilla Raamatun tulkintatavoilla voidaan saada erilaisia vastauksia. Kun keskustellaan asioista, jotka eivät ole suoraan uskontunnustuksemme piiriin kuuluvia, on kyse tulkinnoista.

Arkkipiispa tuomitsi myös sen, miten jotkut kirkossa haluavat erivapauksia tai poikkeamista yhteisesti sovituista linjauksista vakaumukseensa vedoten jossakin asiassa, mutta eivät ole valmiita antamaan kirkossa tilaa jossain toisessa asiassa erilaisen vakaumuksen omaaville. Kun suvaitsevaisuus on käytössä vain valituissa asioissa, ollaan arkkipiispan mukaan moraalisesti vaarallisella tiellä.

Arkkipiispa pohti kirkkojenvälisten oppikeskustelujen tai uskontojen välisen dialogin "sovitetun erilaisuuden metodin" käyttömahdollisuuksia myös kirkkomme sisällä. Tärkeää tässä olisi nöyrä ja avoin kuuntelu. Ehdotus on kiinnostava. Tällaisen menetelmän käyttö edellyttäisi tietysti, että edellä mainitusta totuuden ja oikean opin omistamisesta luovuttaisiin. Olisi hienoa, jos se olisi mahdollista. Juuri aamiaispöydässä olin muutaman edustajan kanssa keskustellut siitä, miten kuitenkin meillä kirkolliskokousedustajillakin on - erilaisista näkemyksistä ja mielipiteistä huolimatta - se tärkein asia yhteistä. Yhteisten asioiden tulee näkyä ja niitä tulee pitää esillä, joskin yhteys voi mielestäni aidosti löytyä vain sillä, että eroistakin uskalletaan puhua avoimesti. Ehkä tämä sovitetun erilaisuuden metodi olisi juuri sitä.

Mutta tämä oli vasta päivän alku. Pian kahviteltiin ministeri Wallinin kanssa, ja käytiin pitkähkö lähetekeskustelu kirkkoherran vaalitavan muutoksesta. Suurin yksimielisyys tuntuu käytävillä vallitsevan siitä, että uudistus ei voi saada tarvittua 3/4 enemmistöä, eikä siis mene läpi. Pidin itse pienen puheenvuoron siitä, miten seurakuntalaisten osallisuuden lisääminen ei kirkkoherranvaalissa ole paras argumentti. Oma näkemykseni vapaaehtoistoiminnan ja seurakuntalaisten osallisuuden puolestapuhujana on se, että työntekijäkeskeisyys vähenee parhaiten, kun työntekijät ja työyhteisöt voivat hyvin. Vain hyvinvoiva työntekijä tai työyhteisö jaksaa innostua uudesta ja tarkastella työtapojaan ja seurakunnan elämää uudesta näkökulmasta. Tätä edesauttaisi mahdollisimman hyvä johtajuus, hyvä esimies, eikä tätä valintaa ole mahdollista tehdä valistuneesti ilman kunnon valmistelua. Suoran vaalin ongelma on se, että soveltuvuustutkimusten tai tuomiokapitulien hyvän valmistelun hedelmiä, lausuntoja tai arviointeja, ei voida antaa julkisesti seurakunnan käyttöön. Välillisessä vaalissa olisi mahdollista tehdä valistunut päätös, ja työolobarometrit kertoisivat tulevaisuudessa toivottavasti vähän vähemmän työntekijöiden uupumisesta ja paremman esimiehen kaipuusta. Timo Sahi ja Kari-Pekka Kinnunen pitivät hyvät puheenvuorot hiippakuntien tuomiokapitulien roolista sekä mahdollisuudesta kahteen erilaiseen vaalitapaan (kaikki puheenvuorot pienellä viiveellä osoitteessa www.evl.fi/kirkolliskokous).

Nyt iltasella kuulimme vielä PriceWaterhouseCoopersin konsulttien ja kirkkohallituksen edustajien kertomaa HeTa-hankkeesta. Mallin hyödyt vakuuttavat, vaikka kysymyksiäkin esitettiin. HeTa-infon jälkeen valitsijamiehet päättivät ehdotuksestaan uudeksi kirkkoneuvokseksi. Oli mukavaa, että valitsijamiehet olivat kaikkien valintaprosessin eri vaiheiden (soveltuvuustutkimus, haastattelut, kirkkohallituksen lausunto jne.) jälkeen aika samanmielisiä. Äänestys isossa salissa on torstaina.

Työ jatkuu huomenna hiippakuntavaltuustojen aloitteilla sekä valiokuntatyöskentelyllä.