Perjantaina vietettiin pääkaupunkiseudullakin asunnottomien yötä. Myllypuron kirkolla oli mahdollista yöpyä, seurakunta oli varannut patjoja, ruokaa ja ehtoollista. Kuulosti tosi hienolta, vaikka mahdollisuus tarjottiinkin vain yhdeksi yöksi.
Asunnottomuus on ensisijaisesti asia, jonka hoitamisen pitäisi kuulua niin sanotusti yhteiskunnalle. Kirkko ja järjestöt pyörittävät jo pitkälti esim. ruokajonoja, enkä toivoisi, että asuntolatoimintakin siirrettäisiin samoin näille julkisen sektorin paikkaajille.
(Diakonian julkisia palveluita paikkaavasta roolista ks. Elina Juntusen ja Heikki Hiilamon kanssa julkaisemani tutkimus: http://www.evl.fi/kkh/to/kdy/viimeisellaluukulla.pdf)
Kirkko voisi silti tempaista nimenomaan kadunmiesten ja -naisten auttamiseksi. Asunnottomuutta on toki monenlaista, myös sellaista, joka on piilossa, eikä päälle päin näy, kuten presidentti Halonenkin asunnottomien yönä oikein muistutti. Mutta kirkon tehtävä on auttaa niitä, joiden hätä on suurin, ja joita ei muuten auteta. Hätä on suuri, jos nukkuu kadulla. Kiinteistöjä kirkolla riittää, ja tuttuni ehdottikin, että kirkot voitaisiin avata kodittomille vaikka kuukaudeksi. Itse ehdotan tammi- tai helmikuuta, kun on kaikkein kylmin. Patjoja ja soppaa ja illalla Herran siunaus. Kodittomana elänyt Mikael Ottelin totesi HS:n (17.10.) sivuilla, että "tärkeintä on, että joku kysyy miten sulla menee". Kirkossa voitaisiin kysyä, ja samalla huutaa tempauksen avulla julkisen sektorin puoleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti