Kirkolliskokouksen nelivuotiskauden viimeinen istuntoviikko päättyi juuri arkkipiispan komeaan puheeseen. Hän puhui kirkon ja kirkolliskokouksenkin tehtävästä, joka nousee historiasta ja muutoksesta. Jumalan antaman elämän luonne on muuttuva - kirkko on matkalla oleva Jumalan kansa. Juuri muutoksen vuoksi kirkolliskokousta arkkipiispan mukaan tarvitaan. Raamattu ei kerro staattisesta vaan muuttuvasta todellisuudesta. Raamattu on yksi ja muuttumaton, mutta sen sisäinen maailma ei ole saattinen. Jumala on jatkuvasti uutta luova.
Arkkipiispa puhui tämän ajan muutoksen nopeudesta ja toisaalta hitaammasta muutoksesta, jota on vaikeampaa nähdä, muutoksesta, jonka osa olemme. Kvartaalimaailmassa katsotaan harvoin kunnolla taaksepäin tai eteenkäänpäin, eletään hetkessä. Kirkolle keskeisiä ovat kuitenkin nimenomaan hitaat muutokset, syvät muutokset, pitkät virrat. Kirkon työn arvo ja merkitys, perusta koskee sitä, mikä muuttuu hitaasta tei ei lainkaan.
Kirkon vauhti on kävelyvauhti, arkkipiispa sanoi, ei juoksu (ja lisäsi, että ehkä tämän vuoksi puhutaan apostolinkyydistä). Kävelyvauhdilla voi erottaa ja tunnistaa ihmiset. Ja välillä on myös pysähdyttävä, kumarrettava Jumalan edessä. Me saamme "maailman muutosten uuvuttamina levätä Jumalan muuttumattomuudessa. Tämä ei ole muuttuvan maailman todellisuutta, vaan ulottuu sen alle. Siihen todellisuuteen me saamme liittyä messussa, ehtoollisessa, jota on toistettu kaksi tuhatta vuotta.
Omat, ehkä aika paljon vähemmän runolliset päätössanani lisään blogiin vielä lähipäivinä. On aika summata tätä nelivuotiskautta, tunnelmia ja näköaloja tulevaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti