Tänään on täysistunnossa keskusteltu yleisvaliokunnan mietinnöstä Kirkon tulevaisuusselonteosta. Tai on siellä itse asiassa paljon muustakin keskusteltu kuin mietinnöstä. Edustajat käyttävät tilaisuuden ns. testamenttipuheiden (tai saarnojen) pitämiseen tässä yhteydessä. Koska käsiteltävänä on väljästi ottaen kirkon tulevaisuus, voi hyvin käsitellä kaikkea, mikä tuohon tulevaisuuteen liittyy – eli ihan mitä tahansa kirkkoon vähänkin liittyvää – etenkin jos tietää, että on käyttämässä viimeisen puheenvuoronsa kirkolliskokouksessa. Halutaan sanoa viimeinen painava sana vielä viimeisen kerran täällä. Puhutaan siitä, minkälaiset perheet ovat oikeanlaisia, puhutaan omista uskonkokemuksista, puhutaan Helsingin seurakuntayhtymän lähetysmäärärahapäätöksistä ja niin edelleen.
Kauniitakin puhutaan, edustajia ja kirkolliskokousvuosia kiitellään. ”Täällä on mukavia ihmisiä, ja he ovat vakavissaan, tosissaan rakentamassa kirkkoa” (muistinvarainen lainaus) muun muassa sanoi edustaja Leppänenkin. Totta on. Silti vähän mietityttää, onko täysistunto joidenkin puheiden paras areena. Tämä on ollut kesto-ärsytyksenaiheeni koko nelivuotiskauden. Rajoittamatonta puheoikeutta väärinkäytetään ja yli sata ihmistä kuuntelee (tai on ainakin läsnä). Siitä kertyy äkkiä aika monta työtuntia. Tämä on erityisen ärsyttävää silloin, kun valiokuntatyöskentelyä joudutaan täysistuntojen venymisen vuoksi jatkamaan yömyöhään. Itse en tällä viikolla ole yötöihin joutunut. Perustevaliokunta sai ainoan asiansa (lausunto diakonaatista) valmiiksi maanantaina, ja sen jälkeen meillä on ollut vapaata aina, kun agendalla on ollut valiokuntatyöskentelyä. Tämä on aika poikkeuksellista. Kollegani perustevaliokunnassa sanoikin, että teimme nämä vapaat tunnit niin sanotusti sisään vuosi sitten, kun rustasimme mietintöä parisuhteensa rekisteröineiden kanssa rukoilemisesta iltamyöhään.
Mutta käytettiin tulevaisuusselonteko-mietintöön liittyen asiallisiakin puheenvuoroja. Piispa Heikka puhui asiasta, joka on esillä myös piispainkokouksen lausunnossa tulevaisuusselonteosta. Suomessakin ollaan siirtymässä niin sanottuun jälki-konstantinolaiseen aikaan, jolloin kytkös maallisen vallan ja kirkon välillä on purkautumassa (tämä kytkös alkoi, kun keisari Konstantinus kääntyi kristityksi 300-luvulla). Heikan ja piispainkokouksen lausunnon mukaan kirkot voisivat saada arvokkaita näkökulmia esi-konstantinolaiselta ajalta. Siis tulevaisuuden eväitä voisikin löytyä menneisyydestä – varhaisilta kristityiltä.
Kirkko on ollut maallisen, julkisen vallan kyljessä nimenomaan Euroopassa. Esimerkiksi USA:ssa kirkot ovat lähtökohtaiseksi osa kansalaisyhteiskuntaa, jopa sen perusta. Olen tutkimuselämässäni pohtinut Suomen ev.-lut. kirkon siirtymää julkisen vallan läheisyydestä kohti kansalaisyhteiskuntaa: Ks. esim. Anne Birgitta Pessin kanssa kirjoittamamme artikkeli: http://kargiravax.appspot.com/jcs.oxfordjournals.org/content/early/2011/09/20/jcs.csr087.extract
Kirkko voi olla mitä suurimmassa määrin julkinen ja poliittinen toimija, vaikka se siirtyisikin osaksi kansalaisyhteiskuntaa. Tätä julkista toimijuutta voi edustaa muun muassa kirkon vaikuttamistoiminta, profeetallinen ääni oikeudenmukaisuuskysymyksissä. Kirkko, joka ei ole julkisen vallan kyljessä, voi luontevammin kritisoida julkisen vallan toimia, jotka ovat ristiriidassa kirkon näkemyksen kanssa. Tällaisia toimia ja niiden kritiikkiä ovat jo edustaneet mm. turvapaikanhakijoiden ja ylivelkaantuneiden puolustaminen ja heihin kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden ja armottomuuden vastustaminen yhteiskunnassa. Kansalaisyhteiskuntaa lähellä oleva kirkko voisi toteuttaa kansalaisyhteiskunnan molempia keskeisiä rooleja: sanoja ja tekoja, poliittista (kirkon tapauksessa profeetallista) ja palvelevaa tehtävää.
Samoilla linjoilla on monin kohdin piispainkokouksen lausunto, mutta ammentaa nämä tehtävät siis selkeämmin kristittyjen toiminnasta esi-konstantinolaisena aikana. Silloinkin ympäristö oli moniuskontoinen, eivätkä vallanpitäjät olleet aina suopeita kristinuskoa kohtaan. Tuolloin kristinuskon menestymiseen vaikuttivat erityisesti seuraavat asiat: 1. Diakoninen vastuu kaikista (köyhiä ja kärsiviä autettiin esim. tautiepidemioiden aikana), 2. evankeliumi kontekstin mukaan (uskolla oli oma identiteetti, mutta sitä ilmaistiin yhteydessä ympäröivään kulttuuriin) ja 3. vahva teologinen perusta (joka sulki sisäänsä suuren moninaisuuden vaikka piti kiinni ykseydestä). Aika asiallisia näkökulmia myös meidän ajassamme. On jotenkin hienoa, että kristittyjen toiminta paitsi nousee samasta ytimestä kaikkina aikoina, voi myös saada samanlaisia ilmenemismuotoja kaikkina aikoina.
Piispainkokouksen lausunto on niin oiva, että liitän tähän vielä suoran lainauksen siitä, mitä lausunnon mukaan pitäisi kirkossa pitää keskeisinä suuntaviivoina suunnittelussa ja päätöksenteossa:
• Lähimmäisenrakkauden toteuttaminen diakoniana (diakonisuus)
• Valmius perustella uskoa älyllisesti ja kyky puhutella ihmisiä kokonaisvaltaisesti (teologisuus)
• Kyky ilmaista yhteinen usko erilaisissa kulttuurikonteksteissa ja näin ilmentää ykseyttä moninaisuudessa (kontekstuaalisuus)
• Valmius omaksua myös vastakulttuurinen rooli Jumalan valtakunnan arvojen takia (profeetallisuus)
Juuri näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti