Ensimmäinen varsinainen kirkolliskokouspäivä on takana, 11 tuntia valiokuntatyöskentelyä, lähetekeskusteluja, ruokailua ja kahvittelua. Eniten lähetekeskustelupuheenvuoroja herättivät talousarvioaloitteet, melko pienet summat talouden kokonaisuudessa. Muun muassa Tuomasmessun radiointiin toivottiin rahoitusta, ihan hyvin perustein. Perustevaliokunnassa taas työstimme erityisesti mietintöä kummien vähimmäismäärän muutoksesta. Käytävillä keskustelua ovat herättäneet kirkon keskushallinnon uudistus, virkamiesoikeudelliset säädökset, arkkipiispan vaali ja se, että opistolla tuntuu olevan vähemmän salaattivaihtoehtoja kuin aiemmin. Opetusministeriön tarjoamaa kermakakkua en tänä vuonna verensokerini säästämiseksi maistanut, mutta se näytti yhtä makealta kuin aiempinakin vuosina.
Makeaa antia on myös opistoon pystytetyillä ständeillä, joilla esitellään eri päivinä vähän erilaisia kirkon asioita, tänään Hengellinen elämä verkossa -hanketta ja Kirkon tutkimuskeskuksen tutkimuksia. Oli paitsi ilo nähdä molemmilla ständeillä kyseisten tahojen osaavia työntekijöitä, myös kuulla ajankohtaisia kuulumisia kirkossa tehtävästä hyvästä työstä. Esimerkiksi Hengellinen elämä verkossa -hankkeen ständillä kuulin, miten vuosi sitten Sami Ojalan johdolla tekemämme talousarvioaloite kolmen verkkokeskustelijan palkkaamisesta on nyt konkretisoitunut mm. kirkon läsnäoloksi nuorten verkkoyhteisöissä Naantalin nuoria uhreja vaatineen tulipalon jälkeen.
Ennen kaikkia näitä päivän haasteita ja iloja aloitimme kuitenkin messulla Maarian kirkossa. Tampereen piispa Matti Repo saarnasi mm. siitä, miten kirkko voisi olla yhteiskunnan suola, ja mitä tämä suolana toimiminen tarkoittaa. Piispa avasi kauniisti vertausta korostamalla suolan uhriluonnetta. Kun suola maustaa ruoan, se liukenee. Se menettää itsensä, olemuksensa niin, ettei sitä ruoasta voi enää erottaa. Samoin piispa puhui siitä, miten kirkko ei saa suolana menettää makuaan, vaan sen pitää puhua siitä, mistä muut eivät puhu. Myös arkkipiispa sivusi teemaa puheessaan opetusministeriön tarjoamilla kahveilla. Paarman mukaan kirkolla on perustehtäviensä ohella tärkeä tehtävä puuttua yhteiskunnallisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, toimia kriittisenä äänenä. En tiedä tulkitsinko arkkipiispaa väärin, mutta syntyi vaikutelma kuin kirkon yhteiskunnallinen ääni olisi sen perustehtävästä irrallinen rooli. Tästä päästään suosittuun kysymykseen ja kädenvääntöön siitä, mikä /mitkä ovat kirkon perustehtävät ja miten ne toteutuvat.
Teena liittyy uskontososiologian peruskysymyksenasetteluihin. Toisaalta on - vähän yksinkertaistaen - pidetty sekularisaation eli maallistumisen merkkinä sitä, että kirkko joutuu vetäytymään yhteiskunnallisesta roolistaan omalle yksityisalueelleen, tavallaan omaan nurkkaansa. Toisaalta on - jälleen yksinkertaistaen - pidetty uskonnon maallistumisen merkkinä sitä, että kirkko omasta arvopohjastaan tinkien toimii yhteiskunnan kentillä oman erityisalueensa, oman nurkkansa ulkopuolella.
Mutta entäpä se, että kirkko toimii omasta arvopohjastaan lähtien, aidosti kirkkona (suolana) yhteiskunnassa? Miksi tämä ei muka olisi kirkon perustehtävää? Eikö esimerkiksi se, että kirkko puuttuu yhteiskunnan sosiaalieettisiin epäkohtiin luomistyöhön perustuvan ihmisarvon vuoksi, ole kirkon perustehtävää? Eikö maailman köyhien maksaman kulutusjuhlan kritisointi nouse nimenomaan teologiasta? Eikö juuri tällä tavalla toteuteta Jeesuksen keskeisimpiä opetuksia, rakkauden kaksoiskäskyä ja lähetyskäskyä? Ainakin tämä yhteiskunnallinen saarnaamisen tapa tavoittaa ja puhuttelee huomattavasti suurempaa joukkoa sunnuntai-aamun saarnoihin verrattuna – niiden arvoa vähättelemättä. Olen äärimmäisen kyllästynyt siihen yksinkertaistavaan ja vahingolliseen näkemykseen, jonka mukaan kaikki tämänkaltainen kirkon opin ja ytimen toteuttaminen tämän päivän keinoin ovat jotakin ekstraa kirkon perustehtävän sivussa, tai pahimmillaan humanismia tai yleiseen mielipiteeseen sopeutumista. Sivulauseena sanottakoon, että yleisen mielipiteen halveksunta sisältää lisäksi implisiittisesti myös sen näkemyksen, että yleinen mielipide ei edusta kirkkoa, vaikka Suomessa yleisen mielipiteen esittäjistä 80 prosenttia kuuluu kirkkoon, ja kirkon pitäisi periaatteessa olla jäsenensä…
Kirkolla on tälle yhteiskunnalle annettavanaan ainutlaatuinen sanomansa, sanoma ansaitsemattomasta armosta ja pelastuksesta, täydellisestä rakkaudesta ja hyvyydestä, pyhyydestä. Olisi hirvittävää tuhlausta, jos kirkon perustehtäviä voitaisiin toteuttaa vain sanamuodoilla ja toimintatavoilla, jotka tälle yhteiskunnalle ja sen jäsenille ovat usein jo täysin vieraita. Silloin kirkko vapaaehtoisesti vetäytyisi suolana maustehyllyyn tai ainakin vain pienen joukon käyttöön. Suola vanhenisi maustehyllyssä sellaiseksi, ettei sitä enää moni haluaisi tai muistaisi etsiä. Muut mausteet tulisivat tilalle. Kirkon yhteiskunnassa näkyvä työ, sekä kriittinen ääni että palvelu ovat sitä kirkon perustehtävän toteuttamista, jossa suola maustaa ruoan uhraten itsensä, hävittäen itsetyytyväisen paremmin tietämisen ja eristäytymisen tarpeensa, mutta kuitenkin pysyen suolaisena, opilleen uskollisena ja tarvittaessa kriittisenä.
2 kommenttia:
Moi Henrietta,
Kiitokset, että ehdit postata Turusta kiivastahtisen kirkolliskokouksen keskeltä. En voisi olla enempää samaa mieltä tuosta kuvauksestasi kirkon suolaisuudesta. Oikeudenmukaisuuden kysymysten ylläpitäminen on olennainen osa kirkon tehtävää. Kirkko ei ole kirkko ilman sitä. Diakonia on yksi kirkon perustehtävistä ja diakonian voi jakaa karitatiiviseen ja profeetalliseen diakoniaan. Juuri tuon profeetallisen diakonian kautta kirkon on nostettava esiin niitä kysymyksiä, jotka ovat tärkeitä tämän päivän ihmisille.
Tsemppiä kirkolliskokoukseen!
Lähetä kommentti