Tänään käsiteltiin lähetekeskustelussa oman Helsingin hiippakuntani tuomaa aloitetta kummien vähimmäismäärän laskemisesta yhteen. Samankaltainen esitys on tullut myös edustaja-aloitteena. Keskustelussa mielipiteet jakautuivat, mutta piispa Häkkinen esitti keskeisen kysymyksen: Olemmeko tehneet riittävästi kummiuden arvostamiseksi?
Minun kysymykseni on, onko tehty juuri mitään kummiuden arvostamiseksi? Tai vahvistamiseksi? Minulla on kaksi kummilasta, joiden kristillisen kasvatuksen ja hyvinvoinnin sekä keskinäisemme hyvän suhteen eteen haluaisin tehdä paljonkin. En ole kirkolta saanut tähän mitään tukea tai neuvoja kastetilaisuuksien ohjeiden jälkeen. Monessa viisas nainen, Irja Askola kirjoitti tästä tärkeästä teemasta Kotimaa -lehden blogissaan jokin aika sitten otsikolla "Halloo kirkko, täällä kummi", enkä turhaan toista hänen hyviä pointtejaan (lue kirjoitus: www.kotimaa.fi).
Keskeistä kuitenkin on, että järisyttävä määrä suomalaisia (usein nuoria aikuisia) toimii tällaisessa tehtävässä kirkossamme, kokee sen merkitykselliseksi ja tärkeäksi (Juha Kauppisen tutkimuksen mukaan Tampereella kirkkoon aikuisiällä liittymisen suurin syy oli kummius, 14 prosentilla, lue lisää: www.evl.fi/kkh/ktk/kirkonjasenena), ja mitä kirkko tekee asian eteen? Ei mitään? Kertokaa, jos olen väärässä, ja minä, Irja Askola ja piispa Häkkinen emme vain ole tietoisia asiasta.
Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity kummien vähimmäismäärään. Kyllä meidän on tarjottava niin hyvää, että ihmisiä saadaan kummeiksi ihan vapaaehtoisesti. Kummien vähimmäismäärän laskeminen yhteen varmistaa kasteen edellytykset esim. maahanmuuttajaperheiden kohdalla, kun läheisiä kastettuja ja konfirmoituja kummikandidaatteja ei pilvin pimein ole. Asia voitaisiin toteuttaa vaikkapa niin, että kummien vähimmäismäärä voisi olla 1 erillisen anomuksen perusteella. Huomionarvoista on, että aloitteissa on kyseessä vähimmäismäärä, ei enimmäismäärä. Suurin osa varmasti jatkossakin haluaa lapselleen useamman kummin kuin vain yhden, onhan kummeja nytkin usein enemmän kuin vähimmäisvaade, kaksi.
Kirkossa pitäisi kuitenkin todella nopeasti kunnostautua kummien tukemisessa ja arvostamisessa sekä kummiuden vahvistamisessa. Kummin ja lapsen yhteisiä tapahtumia, leirejä tms. (samoin kuin jo on isovanhemmille ja lapsille) tai materiaaleja, kiitos.
Kummiasian lisäksi lähetekeskusteluissa käsiteltiin mm. kirkon tilastointikäytäntöjä. Tilastojen merkitys tiedostettiin, mutta pidettiin myös hyvänä, että niiden kokoamiskäytäntöjä selvitettäisiin. Olen tässä samoilla linjoilla. Tilastot ovat tärkeitä ja arvokkaita monesta syystä, kirkon toiminnan kehittämisen ja tutkimuksen kannalta (käytin itse kirkkohallituksen diakoniatilastoja tutkimuksessa Viimeisellä luukulla: www.evl.fi/kkh/to/kdy/viimeisellaluukulla.pdf ja Kirkon tutkimuskeskus tuottaa erilaisten tilastotietojen pohjalta korvaamatonta tietoa), kirkon työn todentamisen kannalta (esim. yhteisöveroon liittyen osoituksena kirkon tekemästä yhteiskunnallisesta työstä), ja tietysti monia asioita on pakko tilastoida jo lakisääteisesti. Kuitenkin olen kentällä kuullut myös paljon turhautumista tilastointiin, ja tulee mieleen esim. terveyskeskusten idiotismi, kun lääkärit ja hoitajat käyttävät kärjistäen niin paljon aikaa tietokoneella, etteivät ehdi enää tavata potilaita. Asia on siis selvittämisen arvoinen; ei tilastoida tilastoimisen vuoksi, kun tärkeämpääkin tekemistä totisesti on.
Iltapäiväni ilona oli vielä perustevaliokunnan työskentely virkamiesoikeudellisten säännösten parissa. Asia on (edelleen) kesken, joten säästän mahdolliset lukijat enemmiltä yksityiskohdilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti