Luottamushenkilöille ennakkoäänestysmahdollisuus kirkolliskokousvaalissa

Neljäs, ja viimeinen täysi kirkolliskokouspäivä on takana. Tänään valittiin uusi kirkkoneuvos, (Pekka Huokuna, onnea Pekka! ohessa kuva ääntenlaskun odottelusta), tehtiin iltapäivä tiivistä valiokuntatyötä, ja käsiteltiin joukko mietintöjä. Johtui ehkä viikon edetessä kertyneestä pienestä väsymyksestä, mutta kahvipöydässä en ollut ainoa, jonka mielestä kirko(lliskokoukse)ssa on liikaa ihmisiä, jotka intohimoisesti rakastavat omaa ääntään, ja uskovat juuri heidän ajatustensa olevan korvaamattomia. Kuten arvasittekin, useimmat heistä sattuivat tällä kertaa olemaan miehiä, mutta toisin kuin ehkä kuvittelitte, he eivät kaikki olleet pappeja.

Lisäksi alkoi ärsyttää pinnan alla ja välillä päälläkin oleva vastakkainasettelu: usko, teologia, hengellinen näkökulma vs. seurakuntalaisten toiveet, näkemykset ja kokemukset. On varmasti totta, että media tai tavallinen kirkkokansa voivat joskus intoilla asioista vähän liian vähin tiedoin, mutta kyllä silti on melkoisen arroganttia ajatella, että heidän siksi pitäisi olla hiljaa. Ikäänkuin kirkon jäsenmäärän romahtaminen tai seurakuntalaisten mielipide pitäisi jättää huomioimatta siksi, että ne eivät nouse kirkon tradition hienouksista. Kirkko ei voi ajelehtia yleisen mielipiteen mukana, mutta ei se kyllä voi sinnikkästi puskea silmälapuillakaan. Molempi pahempi. Aivan yhtä ärsyttävää on, kun teologia leimataan pienen piirin knoppailuksi, ja vaaditaan yleistä mielipidettä kirkon ylimmäksi ohjeeksi. Voi johtua kirkkososiologisesta ja nykyaikaisen Raamatuntulkinnan taustastani, mutta kyllä se, miten kirkon, uskon ja teologian koemme, ymmärrämme ja muotoilemme on aina osin ympäristön ja kulttuurin tuotetta. Miksi näitä pitää asettaa vastakkain?

Mutta ärsytyksen ohella oli paljon hyvääkin. Itse pidän merkittävänä sitä, että toisessa käsittelyssä hyväksyttiin mietintö, jolla luottamushenkilöille saadaan ennakkoäänestysmahdollisuus kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleissa. Ennakkoäänestyksen puuttuminen on ollut selvä epäkohta. Jos varsinainen äänioikeutettu, vaikkapa omassa Helsingin Tuomiokirkkoseurakunnassani seurakuntaneuvoston jäsen, ei ole päässyt äänestyspäivänä paikalle, äänestämään on pitänyt kutsua varajäsen. Varajäsen ei välttämättä ole koskaan käynyt neuvoston kokouksissa, ei aina ole ymmärtänyt, miten merkittävästä vaalista esim. kirkolliskokousvaalissa on kyse, eikä aina ole edes ymmärtänyt postitetusta asiapaperista, että hänellä on äänioikeus. Tämä on siis faktaa siitä, mitä olen kuullut luottamushenkilökollegoilta. Viime vaaleissa meidänkin neuvostostamme jäi usea ääni antamatta juuri tästä syystä. Eli hieno, konkreettinen uudistus!

Tätä, samoin kuin useita muitakin toisia käsittelyjä esiteltiin illalla kuuden jälkeen, mikä olikin hieno asia. Edustajat olivat niin väsyneitä, että vain harvat pitivät puheenvuoroja (no, ehkä mietinnötkin olivat hyviä ja ilman puheita hyväksyttävissä). Ehkä kaikki täysistunnot pitäisi pitää iltaisin?

Perustevaliokunnassa saimme virkamiesoikeudellisia säännöksiä käsittelevän lausuntomme hyvälle mallille. Juristiedustajamme Esa Koukkari huomasi kautta mietinnön toistuvan virheen, sanan säädös niissä kohdin, kun olisi pitänyt lukea säännös (huomaa oikea kirjoitusasu edellä). Lausunnon toinen käsittely kului valtaosin näitä virheitä bongaillessa, ja edustajat innostuivat säädösbingosta niin, että Koukkari joutui jo toppuuttelemaan, kun jossain kohdin se säädös olikin ihan oikea termi.

Terminologista keskustelua jatkettiin illalla täysistunnossa, kun jo ensimmäisenä päivänä arkkipiispan puheessa esiintynyt tärkeä asia sovinnollinen moniäänisyys, otettiin esiin myös Kirkon nelivuotiskertomuksen toisen käsittelyn yhteydessä. Mietinnössä peräänkuulutettiin sovinnollista moniäänisyyttä ja kiihkotonta keskustelua. Rakas vierustoverini K-P Kinnunen muistutti meitä kuitenkin siitä, mitä Raamatussa sanotaan kylmästä ja kuumasta ja haaleasta. Kiihkottomuus ja sovinnollinen yksiäänisyys (vrt. aloite, jossa kaivattiin arkkipiispasta kirkon johtajaa, jotta kirkolla olisi vain yksi ääni) tuskin on se, mikä tekee kirkosta kiinnostavan ja elävän. Minäkin luulen, että sitä on jo yritetty tarpeeksi. Siis kiihkoa kirkosta, uskosta ja opista keskustelemiseen, mutta ei epäasiallisuutta.

Vielä pitää mainita, että tänään veisattiin ruokavirtenä Suvivirsi ja lounaalla oli jälkiruoaksi jäätelöä hillolla ja suklaakastikkeella. Tässä kaksi hienoa asiaa kirkolliskokouksessa: Opiston ruoat ja virrenveisuu. Avajaismessussakin laulu oli niin komeaa, etten tiedä, missä olisin kuullut hienompaa. Tällaiselta sen varmaan pitäisi kuulostaa; kirkko täynnä ihmisiä, jotka rukoilevat laulaen, kiihkolla ja vakaumuksella.